Näin puhui varjo, ja Zarathustran kasvot kävivät pitemmiksi hänen sanoistaan. "Sinä olet minun varjoni! sanoi hän viimein surullisesti.
"Sinun vaarasi ei ole pieni vaara, sinä vapaa henki ja vaeltaja! Sinulla on ollut paha päivä: kavahda, että et saa vielä pahempaa iltaa!
"Sellaisista asuinsijattomista, kuin sinä olet, näyttää viimein vankilakin antuaalta. Oletko milloinkaan nähnyt, kuinka vangitut rikokselliset nukkuvat? He nukkuvat rauhallisesti, he nauttivat uudesta turvallisuudestaan.
"Kavahda, että ahdas usko ei lopulta kerran vangitse sinua, kova, ankara houre! Sillä sinua viettelee ja kiusaa täst'edes kaikki, mikä on ahdasta ja lujaa.
"Sinä olet kadottanut päämaalin: voi, kuinka sinä voit lieventää ja lyödä leikiksi tämän tuskallisen menettämisen? Siten — sinä olet kadottanut myöskin tien!
"Sinä poloinen häilyvä, haaveksiva, sinä väsynyt perhonen! tahdotko sinä tänä iltana levätä kotilieden ääressä? Niinpä mene silloin ylös minun luolaani!
"Tuolla käy tie minun luolaani. Ja nyt minä tahdon nopeasti juosta sinun luotasi. Jo lepää ikäänkuin varjo minun päälläni.
"Minä tahdon yksin juosta, jotta jälleen kävisi valoisaksi minun ympärilläni. Senvuoksi minun täytyy olla vielä kauan iloisesti jalkeilla. Mutta tänä iltana minun luonani — tanssitaan!" — —
Näin puhui Zarathustra.
Keskipäivällä.