— Ja Zarathustra juoksi ja juoksi eikä löytänyt enää ketään ja oli yksin ja löysi yhä uudelleen itsensä ja nautti ja hekumoi yksinäisyydestään ja ajatteli hyviä asioita, tuntikausia. Mutta keskipäivän hetkellä, kun aurinko oli ihan Zarathustran pään päällä, kulki hän vanhan käyrän ryhmyisen puun ohi, jonka viiniköynnöksen rikas rakkaus kietoi syleilyynsä ja kätki siltä itseltään: siitä riippui keltaisien rypäleiden runsaus vaeltajaa vastaan. Silloin häntä halutti sammuttaa pieni janonsa ja taittaa yksi rypäle; mutta kun hän jo ojensi käsivartensa sitä kohti, silloin häntä alkoi haluttaa vielä enemmin jokin toinen: nimittäin laskeutua pitkälleen puun juurelle täyden keskipäivän hetkellä ja nukkua.
Zarathustra teki niin; ja heti kun hän laskeutui maahan, kirjavan ruohon hiljaisuuteen ja salaperäisyyteen, unhoitti hän pienen janonsa ja vaipui uneen. Sillä, niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: Yksi on välttämättömämpi kuin toinen. Hänen silmänsä vain jäivät auki: — ne eivät nimittäin kyllästyneet katselemaan ja ylistämään puuta ja viiniköynnöksen rakkautta. Mutta uneen vaipuessaan puhui Zarathustra näin sydämelleen:
"Hiljaa! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään täydellistynyt? Mitä minulle tapahtuukaan?
"Niinkuin siro tuuli näkymättömänä tanssii pöydänsileällä merellä, kevyenä, höyhenkevyenä: niin — tanssii uni minun päälläni.
"Minun silmääni ei se paina umpeen, sieluni se jättää valveille. Kevyt se on, totisesti! höyhenkevyt.
"Se houkuttelee minut, en tiedä kuinka? se taputtaa minua sisällisesti hyväilevin käsin, se ottaa minut valtoihinsa. Niin, se ottaa minut valtoihinsa, jotta sieluni ojentaa itsensä: —
"— kuinka pitkältä ja väsyneeltä se tuntuu minusta, kummallinen sieluni! Tuliko sille seitsemännen päivän ilta jo keskipäivällä? Vaelsiko se jo liian kauan autuaana hyvien ja kypsien olioiden keskellä?
"Se ojentaa pitkäksi itsensä, pitkäksi, — pitemmäksi! se lepää hiljaa, kummallinen sieluni. Liian paljon hyvää se on jo maistanut, tämä kultainen surumielisyys painostaa sitä, sen suu vääristyy.
"— Niinkuin alus, joka juoksee hiljaisimpaan poukamaansa: — nyt se nojautuu maata vasten, pitkästä matkasta väsyneenä ja epävarmoista meristä. Eikö maa ole uskollisempi?
"Niinkuin sellainen alus laskee, hiipii maihin: — silloin on kylliksi, että hämähäkki maalta kehrää lankansa yli sen tykö. Vahvempaa touvia ei tarvita.