"Hiljaa — —" (ja tässä Zarathustra ojensihe ja tunsi nukkuvansa.)
"Ylös, puhui hän itselleen, sinä nukkuja; sinä keskipäivännukkuja! No niin, pystyyn jo, te vanhat sääret! On aika, on yli ajan, monta hyvää taivalta on teillä vielä jäljellä —
"Nyt te jo nukutte liiaksi, kuinka kauan toki? Puoli iäisyyttä! No niin, hereille nyt, vanha sydämeni! kuinka kauan sinä saatat — valvoa tällaisen unen jälkeen?"
(Mutta silloin hän nukkui jo uudelleen, ja hänen sielunsa kiisti
häntä vastaan ja puolusti itseään ja laskeutui jälleen levolle) —
"Laske minut! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi?
Oi tuota kultaista pyöreätä palloa!" —
"Nouse ylös, sanoi Zarathustra, sinä pieni varas, päivävaras! Kuinka! Yhä vielä ojennella itseään, haukoitella, huoata, pudota alas syviin kaivoihin?
"Ken sinä oikein olet! Oi sieluni!" (ja tässä hän pelästyi, sillä auringonsäde putosi taivaasta alas hänen kasvoilleen).
"Oi taivas minun pääni päällä, puhui hän huoaten ja nousi istualleen; sinä katselet minua? Sinä kuuntelet minun kummallista sieluani?
"Milloinka sinä juot tämän kastepisaran, joka putosi alas kaikille maan-kappaleille, — milloinka sinä juot tämän kummallisen sielun —
"— milloinka, iäisyyden kaivo! sinä hiilakka hirvittävä keskipäivän-kuilu! milloinka sinä juot minun sieluni takaisin itseesi?"
Näin puhui Zarathustra ja nousi vuoteeltaan puun juurelta niinkuin oudosta juopumuksesta: ja katso, silloin oli aurinko yhä vielä ihan hänen päänsä päällä. Mutta tästä saattaisi syyllä päätellä, että Zarathustra ei ollut nukkunut kauan sillä kertaa.