Tervehdys.
Vasta myöhään iltapäivällä, pitkän turhan etsinnän ja kuljeskelemisen jälkeen, palasi Zarathustra takaisin luolaansa. Mutta kun hän seisoi sen edustalla, ei enää kahdenkaankymmenen askeleen päässä siitä, silloin tapahtui se, mitä hän vähimmin vartosi nyt: hän kuuli uudelleen tuon suuren hätähuudon. Ja, kummallista! tällä kertaa se kuului hänen omasta luolastaan. Mutta se oli pitkä, moninkertainen, outo huuto, ja Zarathustra erotti selvästi, että se oli yhdistetty monesta äänestä: vaikkapa se olisi, etäältä kuultuna, kaikunut kuin huuto yhdestä ainoasta suusta.
Silloin Zarathustra juoksi luolalleen; ja katso! mikä näytelmä häntä odotti tämän kuuleman jälkeen! Sillä siellä he istuivat kaikki yhdessä, joiden ohitse hän oli päivällä käynyt: oikeanpuolinen kuningas ja vasemmanpuolinen kuningas, vanha loihtija, paavi, vapaaehtoinen keräjäläinen, varjo, hengeltä tunnollinen, surumielinen tietäjä ja aasi; mutta rumin ihminen oli pannut päähänsä kruunun ja kietonut ympärilleen kaksi purppuravyötä, — sillä kaikkien rumien tavoin hän mielellään puki itsensä valhepukuun ja näytteli kaunista. Mutta keskellä tätä murheellista seuraa seisoi Zarathustran kotka, pörhöisenä ja levottomana, sillä sen oli vastattava liian paljoon, johon sen ylpeydellä ei ollut mitään vastausta; mutta viisas käärme riippui sen kaulan ympärillä.
Kaikkea tätä katseli Zarathustra suurella kummastuksella; mutta sitten hän tarkasti jokaista vierastaan ystävällisellä uteliaisuudella, luki heidän sielunsa ja ihmetteli uudelleen. Sillä välin olivat kokoontuneet nousseet istualtaan ja odottivat kunnioituksella, että Zarathustra puhuisi. Mutta Zarathustra puhui näin:
"Te epätoivoiset! Te kummalliset! Minä kuulin siis teidän hätähuutonne? Ja nyt minä tiedän myöskin, mistä hän on etsittävä, jota minä etsin tänään turhaan: korkeampi ihminen —:
"— minun omassa luolassani hän istuu, korkeampi ihminen! Mutta mitä minä ihmettelen! Enkö ole häntä itse houkutellut luokseni, hunajauhrin ja onneni viekkaitten houkutushuutojen kautta?
"Kuitenkin minusta tuntuu, että te sovitte huonosti toisillenne seuraksi, te herätätte nurjuutta toistenne sydämissä, te hätäähuutavat, istuessanne yhdessä täällä. Ensin täytyy tulla jonkun,
"— jonkun, joka saa teidät jälleen nauramaan, hyvän ja iloisen ilveilijän, tanssijan ja tuulen ja huimapään, vanhan narrin: — mitä arvelette?
"Suokaa anteeksi, te epätoivoiset, että minä teidän edessänne puhun tällaisia pieniä sanoja, totisesti, sopimattomia sellaisille vieraille! Mutta te ette aavista, mikä minun sydämeni tekee ylimieliseksi: —
"— te itse sen teette ja teidän näkönne, suokaa minulle anteeksi! Sillä jokainen käy urhoolliseksi, joka katselee epätoivoista. Puhutella epätoivoista — siihen luulee jokainen itsensä kyllin väkeväksi.