"Nyt aallot nousevat ja nousevat vuoresi ympärillä, oi Zarathustra. Ja kuinka korkea korkeutesi onkaan, monien täytyy sinun luoksesi ylös; sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla.
"Ja että me epätoivoiset tulimme nyt sinun luolaasi emme enää ole epätoivossa: tunnus- ja ennusmerkki se on vain siitä, että parempia on matkalla sinun tykösi, —
"— sillä hän itse on matkalla sinun tykösi, jumalan viimeinen jäännös ihmisten joukossa, se on: kaikki suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästyksen ihmiset,
"— kaikki, jotka eivät tahdo elää, elleivät jälleen opi toivomaan — elleivät opi sinulta, oi Zarathustra, suurta toivetta!"
Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja tarttui Zarathustran käteen, suudellakseen sitä; mutta Zarathustra ehkäisi hänen kunnianosotuksensa ja peräytyi kauhuissaan, vaieten ja äkkiä ikäänkuin paeten kaukaisiin etäisyyksiin. Mutta hetkisen kuluttua hän jo oli jälleen vieraittensa luona, katseli heitä kirkkain, tutkivin silmin ja puhui:
"Minun vieraani, te korkeammat ihmiset, minä tahdon puhua teidän kanssanne selvää saksaa. Teitä minä en odottanut näillä vuorilla."
("Selvää saksaa! Jumala armahtakoon!" virkkoi tässä vasemmanpuolinen kuningas syrjään; "huomaa että hän ei tunne hyviä saksalaisia, tämä viisas itäisiltä mailta!")
("Mutta hän tarkoittaa 'suoraa saksaa' — no niin! Se ei ole tänään huonoin maku!")
"Te lienette varmaankin kaikki korkeampia ihmisiä, jatkoi
Zarathustra: mutta minulle — te ette ole kyllin korkeita ja väkeviä.
"Minulle, se on: heltymättömälle, joka vaikenee minussa, mutta ei tule alati vaikemaan. Ja jos te kuulutte minulle, niin ette kuitenkaan oikeana kätenäni.