"Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni, huudahti hän, oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Mutta missä ovat minun eläimeni? Esille, esille, minun kotkani ja minun käärmeeni!
"Sanokaa minulle, eläimeni: nämä korkeammat ihmiset — eivätkö ne ehkä haise hyvältä? Oi puhdas tuoksu minun ympärilläni! Nyt vasta minä tiedän ja tunnen, kuinka minä rakastan teitä, eläimeni."
— Ja Zarathustra virkkoi vielä kerran: "minä rakastan teitä, eläimeni!" Mutta kotka ja käärme tunkeutuivat hänen luoksensa, kun hän puhui nämä sanat, ja katselivat ylös häneen. Täten he olivat kolmen kesken hiljaa yhdessä ja nauttivat ja ahmivat toistensa seurassa hyvää ilmaa. Sillä ilma oli täällä ulkona parempi kuin korkeampien ihmisten luona.
2.
Mutta tuskin Zarathustra oli jättänyt luolansa, niin vanha loihtija nousi, katseli viekkaana ympärilleen ja puhui: "Hän on ulkona!
"Ja jo, te korkeammat ihmiset — jotta kutittaisin teitä tällä ylistys- ja hyväilynimellä, niinkuin hän itse — jo käy minun kimppuuni ilkeä pettäjä- ja loihtimishenkeni, minun alakuloinen perkeleeni,
"— joka on tämän Zarathustran vastustaja ytimiä myöten: suokaa se hänelle anteeksi! Nyt hän tahtoo loihtia teille, että hänen hetkensä on juuri; turhaan minä taistelen tätä pahaa henkeä vastaan.
"Teille kaikille, minkä kunnianimityksen te antanettekin itsellenne, joko te nimitätte itseänne 'vapaiksi hengiksi' tai 'totisiksi' tai 'hengen parannuksentekijöiksi' tai 'vapautetuiksi' tai 'suuriksi kaipaavaisiksi',
"— teille kaikille, jotka minun laillani kärsitte suuresta iljetyksestä, joille vanha jumala on kuollut eikä vielä yksikään uusi jumala makaa kehdossa ja kapaloissa, — teille kaikille on minun paha henkeni ja loihtimisperkeleeni lempeä.
"Minä tunnen teidät, te korkeammat ihmiset, minä tunnen hänet — minä tunnen myöskin tuon häijyhengen, jota minä rakastan vastoin tahtoani, tuon Zarathustran: hän itse tuntuu minusta hyvin usein ihanalta pyhimysnaamiolta,