"— uudelta kummalliselta valheverholta, joka miellyttää minun pahaa henkeäni, tuota alakuloista perkelettä: — minä rakastan Zarathustraa, niin minusta usein tuntuu, pahan henkeni takia. —
"Mutta nyt se käy minun kimppuuni ja voittaa minut, tämä alakuloisuuden henki, tämä iltahämärä-perkele: ja, totisesti, te korkeammat ihmiset, häntä haluttaa —
"— aukaiskaa vain silmänne! — häntä haluttaa tulla alastomana, miehenäkö vai naisena, sitä minä en vielä tiedä: mutta hän tulee, hän voittaa minut, voi! aukaiskaa mielenne!
"Päivä soinnahtaa pois, kaikelle tulee nyt ilta, parhaimmallekin; kuulkaa nyt ja nähkää, te korkeammat ihmiset, mikä perkele, olipa mies tai nainen, tämä ilta-alakuloisuuden henki on!"
Näin puhui vanha loihtija, katsoi viekkaana ympärilleen ja tarttui sitten harppuunsa.
3.
Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta — näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutus-lempeät kaikki —: sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaisen auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet?
Sinä? — totuuden vapaa mieskö? — ne ilkkui — Ei! Runoniekka vain! vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä, jonk' on valhetella pakko, pakko valhetella tieten ja taiten: peto saaliin-ahne, kirjo-naamioinen, oma naamionsa, oma saalihinsa — sekö — totuuden vapaa mies? Ei! Narri vain! Runoniekka vain! Vain kirjavia puhuva, vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva, sanasiltoja valheen kiipeileväinen, kirjokaaria käyden, välisiltoja vaappuen valetaivasten, valemaitten, ympäri liidellen, ympäri laadellen, — vain narri, vain runoniekka!
Sekö — totuuden vapaa mies? Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: Ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne rosvoten, hiipien, valhetellen: —
Tai kotkan lailla, mi kauan, kauan kuiluihin tuijottaa,
kuiluihin omihinsa: — —
oi kuinka ne suikertelevat
alas, alle, sisälle maan
yhä syvempiin syvyyksiin! —
silloin,
yht'äkkiä, päistikkaa,
kuin salama syöstä
alas karitsoihin
nälänvimmassa, himoiten
karitsa-riistaa,
kato kaikkien karitsa-sieluin,
kato kiukkuinen kaiken, mi katselee
karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti!