Näin:
kotkamainen, pantterimainen
on runoniekan kaipuu,
on sun kaipuusi tuhannen naamion alla,
sa narri! sa runoniekka!
Sa, joka ihmisen näit niin jumalana kuin lampaanakin —: repiä jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä, ja repien nauraa —
se, se on sun autuutesi kotkan ja pantterin autuus! runoniekan ja narrin autuus! — —
Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta: — vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin, kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: —
niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, — alas vaivuin, iltahan, varjoon: totuuden yhden tulessa janoten: — sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? Maanpaossa luota totuuden kaiken, vain narri! Vain runoniekka!
Tieteestä.
Näin lauloi loihtija; ja kaikki, jotka olivat yhdessä, menivät lintujen lailla huomaamatta hänen viekkaan ja alakuloisen hekumansa paulaan. Ainoastaan hengeltä tunnollinen ei ollut antanut vangita itseään: hän otti äkkiä harpun loihtijalta ja huusi: "Ilmaa! Laskekaa hyvää ilmaa sisään! Laskekaa Zarathustra sisään! Sinä teet tämän luolan helteiseksi ja myrkylliseksi, sinä ilkeä vanha loihtija!
"Sinä viettelet, sinä väärä, hieno, tuntemattomiin himoihin ja erämaihin. Ja voi, jos sellaiset kuin sinä, rupeavat puhumaan ja meluamaan totuudesta!
"Voi kaikkia vapaita henkiä, jotka eivät kavahda tuollaisia loihtijoita. Mennnyttä on heidän vapautensa: sinä opetat ja houkuttelet takaisin vankiloihin —
"— sinä vanha alakuloinen perkele, sinun valituksestasi kaikuu houkutuspilli, sinä olet niiden kaltainen, jotka siveyden ylistyksellään salaisesti kutsuvat hekumoihin!"