Mutta silloin tapahtui se, mikä tänä hämmästyttävänä pitkänä päivänä oli kaikkein hämmästyttävintä: rumin ihminen alkoi vielä kerran ja viimeisen kerran korista ja puuskua, ja kun hän viimein sai sanat esille, katso, silloin lensi kysymys pyöreänä ja puhtaana hänen suustaan, hyvä syvä kirkas kysymys, joka sai sydämen sykähtämään jokaisen rinnassa, jotka kuuntelivat häntä.
"Ystäväni, kaikki yhteisesti, puhui rumin ihminen, kuinka teistä tuntuu? Tämän päivän takia — minä olen ensi kerran tyytyväinen, että elin koko elämän.
"Eikä siinä vielä kyllin minulle, että minä näin paljon tunnustan. Maan päällä kannattaa elää: päivä, juhla Zarathustran seurassa opetti minut rakastamaan maata.
"'Oliko tämä — elämä?' tahdon minä sanoa kuolemalle. 'Hyvä! Vielä kerran!'
"Ystäväni, kuinka teistä tuntuu? Ettekö te tahdo sanoa minun laillani kuolemalle: Oliko tämä — elämä? Zarathustran vuoksi, hyvä! Vielä kerran!" — —
Näin puhui rumin ihminen; mutta sydänyöhön ei ollut pitkältä. Ja mitä te luulette, että silloin tapahtui? Niin pian kuin korkeammat ihmiset kuulivat hänen kysymyksensä, tulivat he yhdellä erää tietoon muutoksestaan ja elpymisestään ja siitä, ken heille sen oli saattanut: silloin he juoksivat Zarathustran tykö, kiittäen, kunnioittaen, hyväillen, suudellen hänen käsiään, kukin omalla tavallaan: niin että muutamat nauroivat, muutamat itkivät. Mutta vanha tietäjä tanssi ilosta; ja vaikkakin hän, niinkuin monet kertojat arvelevat, oli sillä kertaa täynnänsä makeata viinaa, niin hän oli varmasti vielä enemmän täynnä makeata elämää ja oli luonut pois kaiken väsymyksen päältään. Onpa niitäkin, jotka kertovat, että aasi muka oli tanssinut sillä kertaa: sillä turhaan ei rumin ihminen ollut sitä ennen juottanut sille viiniä. Olkoonpa tämän asian laita kuinka tahansa: ja vaikkakaan ei aasi todellisuudessa olisi tanssinut sinä iltana, niin tapahtui kuitenkin silloin suurempia ja kummallisempia ihmeitä kuin mitä aasin tanssiminen olisi. Lyhyesti, olisi niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: "mitä siitä!"
2.
Mutta kun tämä tapahtui rumimmalle ihmiselle, seisoi Zarathustra kuin juopunut: hänen katseensa sammui, hänen kielensä sopersi, hänen jalkansa vaappuivat. Ja ken saattaisi arvata ne ajatukset, jotka silloin juoksivat yli Zarathustran sielun? Mutta ilmeisesti väistyi hänen henkensä takaisin ja pakeni edeltä ja oli kaukaisissa etäisyyksissä ja ikäänkuin "korkealla harjanteella, niinkuin kirjoitettu on, kahden meren välissä, — vaeltaen menneen ja tulevaisen välillä kuin raskas pilvi." Mutta vähitellen, korkeampien ihmisten tukiessa häntä käsivarsista, tuli hän hiukan tuntoihinsa ja torjui pois käsillään näiden kunnioittavain ja huolehtivaisten tunkeilua; kuitenkaan hän ei puhunut mitään. Mutta yhdellä erää hän käänsi nopeasti päänsä, sillä hän näytti kuulevan jotakin: silloin hän pani sormen suulleen ja puhui: "Tulkaa!"
Ja heti kävi ympärillä hiljaiseksi ja salaperäiseksi; mutta syvyydestä nousi hitaasti kellon kumina ylös. Zarathustra kuunteli sitä, samoinkuin korkeammat ihmiset; mutta sitten hän pani toisen kerran sormen suulleen ja puhui jälleen: "Tulkaa! Tulkaa! Sydänyö on tulossa!" — ja hänen äänensä oli muuttunut. Mutta vieläkään hän ei liikahtanut paikalta: silloin kävi hiljaisuus vielä syvemmäksi ja salaperäisemmäksi, ja kaikki kuuntelivat, myöskin aasi, ja Zarathustran kunniaeläimet, kotka ja käärme, samoinkuin Zarathustran luola ja suuri viileä kuu ja itse yö. Mutta Zarathustra pani kolmannen kerran käden suulleen ja puhui:
"Tulkaa! Tulkaa! Tulkaa! Vaeltakaamme nyt! Hetki on saapunut: vaeltakaamme yöhön!"