Ei ole mitään lunastusta sille, joka itsestään niin kärsii, ei mitään muuta kuin äkillinen kuolema.
Teidän surmatyönne, te tuomarit, tulee olla sääliä eikä mitään kostoa. Ja kun te surmaatte, niin katsokaa, että te itse myös vanhurskautatte elämän!
Siinä ei ole kylliksi, että te teette sovinnon sen kanssa jonka surmaatte. Teidän murheenne olkoon rakkautta yli-ihmiseen: siten vanhurskautatte te oman vielä-elämisenne! "Vihollinen" tulee teidän sanoa, mutta ei "konna"; "sairas" tulee teidän sanoa, mutta ei "roisto"; "hullu" tulee teidän sanoa, mutta ei "syntinen".
Ja sinä, punainen tuomari, jos tahtoisit sanoa ääneen, mitä kaikkea jo ajatuksissa olet tehnyt: niin jokainen huutaisi: "Viekää pois tuo saastainen, pois tuo myrkkymatelija!"
Mutta toista on ajatus, toista teko, toista teon kuva. Syyn pyörä ei pyöri niiden välissä.
Eräs kuva teki tämän kalpean ihmisen kalpeaksi. Kykenevä hän oli tekoonsa, kun hän sen teki: mutta sen kuvaa hän ei kestänyt, silloinkun se oli tehty.
Alati näki hän nyt itsensä yhden teon tekijänä. Hulluudeksi kutsun minä tätä: poikkeus muuttui hänelle olennaisuudeksi.
Viiva lumoaa kanan; teko, jonka hän teki, lumosi hänen poloisen järkensä — hulluudeksi teon jälkeen kutsun minä tätä.
Kuulkaa, tuomarit! Vielä toinenkin hulluus on olemassa: ja se on hulluus ennen tekoa. Oi, ette te tunkeutuneet kylliksi syvälle tähän sieluun!
Näin puhuu punainen tuomari: "Minkätähden murhasi tämä pahantekijä? Hän tahtoi ryöstää." Mutta minä sanon teille: hänen sielunsa tahtoi verta, ei ryöstöä: hän janosi veitsen onnea!