Nyt minä olen kevyt, nyt minä lennän, nyt näen itseni allani, nyt tanssii jumala minun kauttani. —
Näin puhui Zarathustra.
Vuorella kasvavasta puusta.
Zarathustran silmä oli nähnyt, että eräs nuorukainen karttoi häntä. Ja kun hän eräänä iltana vaelsi yksin halki vuorien, jotka ympäröivät sitä kaupunkia, jota kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi": katso, silloin huomasi hän kulkiessaan tämän nuorukaisen istuvan puuta vasten nojautuneena ja väsynein katsein silmäilevän alas laaksoon. Zarathustra tarttui puuhun, jonka luona nuorukainen istui ja puhui näin:
"Jos tahtoisin ravistaa tätä puuta käsilläni, niin en sitä voisi.
"Mutta tuuli, jota emme näe, hän kiduttaa ja taivuttaa sitä minne tahtoo. Näkymättömät kädet meitä pahimmin taivuttavat ja kiduttavat."
Silloin nuorukainen nousi hämmästyneenä ja sanoi: "minä kuulen Zarathustran äänen ja juuri ikään ajattelin häntä." Zarathustra vastasi:
"Miksi sitä säikähdät? — Mutta samoin on ihmisen laita kuin puunkin.
"Mitä ylemmäksi hän tahtoo korkeuteen ja kirkkauteen, sitä voimakkaammin hänen juurensa pyrkivät maan sisään, alaspäin, pimeyteen, syvyyteen, — pahaan."
"Niin, pahaan! huusi nuorukainen. Miten on mahdollista, että löysit sieluni?"