Elämä on raskasta kantaa: mutta älkää ottako sitä sitten niin hentomielisesti. Me olemme kaikki tyyni kelpo kuorma-aaseja ja aasittaria.
Mitä on meillä yhteistä ruusunterän kanssa, joka värisee siitä, että kastepisara lepää sen ruumiilla?
Totta on: me rakastamme elämää, emme senvuoksi että olemme elämään, vaan senvuoksi että olemme rakastamaan tottuneet.
Rakkaudessa on aina jotakin mieletöntä. Mutta mielettömyydessä on aina myöskin jotakin järkeä.
Ja minustakin, joka olen elämälle suopea, tuntuu että perhoset ja saippuakuplat ja heidänlaisensa ihmiset ovat niitä, jotka enimmän tietävät onnesta.
Näiden keveiden mielettömien sirojen liikkuvien sielujen liihoittelu — se näky houkuttelee Zarathustran kyyneliin ja lauluihin.
Minä uskoisin ainoastaan sellaiseen jumalaan, joka taitaisi tanssia.
Ja kun näin perkeleeni, niin huomasin hänet vakavaksi, mietiskeleväksi, syväksi, juhlalliseksi: se oli raskauden henki, — hänen kauttaan sortuu kaikki kappaleet.
Ei vihalla, vaan naurulla surmataan. Ylös, surmatkaamme raskauden henki!
Minä olen oppinut kävelemään: nyt lasken minä itseni valloilleen. Minä olen oppinut lentämään: nyt en tahdo ensin saada sysäystä päästäkseni paikoiltani.