Kerran katseli sielu halveksien ruumista: ja sillä kertaa oli tämä halveksiminen korkeinta: — se tahtoi sitä laihaksi, rumaksi, nälkääntyneeksi. Näin ajatteli se pääsevänsä ruumiista ja maasta.
Oi, tuo sielu oli vielä itse laiha, ruma ja nälkääntynyt: ja julmuus oli sen sielun hekuma.
Mutta tekin, veljeni, sanokaa minulle: mitä julistaa teidän ruumiinne sielustanne? Eikö teidän sielunne ole köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys?
Totisesti, saastainen virta on ihminen. Merta vaaditaan siihen, että voi ottaa helmaansa saastaisen virran itse siitä tahraantumatta.
Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se meri, hänessä voi teidän suuri ylenkatseenne hukkua.
Mikä on suurinta, minkä voitte elää? Se on suuren ylenkatseen hetki. Hetki, jolloin onnennekin innoittaa teitä sekä myös järkenne ja hyveenne.
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun onnestani! Se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys. Mutta minun onneni oli vanhurskauttava itse olemassaolon!"
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun järjestäni! Halaako se tietoa kuin jalopeura ravintoaan? Se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys!"
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun hyveestäni! Vielä ei se ole saanut minua raivoamaan. Kuinka minä olen väsynyt minun hyvääni ja minun pahaani! Kaikki se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys!"
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun vanhurskaudestani! Minä en näe, että olisin hehkua ja hiiltä. Mutta vanhurskas on hehkua ja hiiltä!"