Näin puhui Zarathustra.
Lahjoittavasta hyveestä.
1.
Kun Zarathustra oli sanonut jäähyväiset sille kaupungille, johon hänen sydämensä oli kiintynyt ja jonka nimi on "Kirjava lehmä" — seurasivat häntä monet, jotka kutsuivat itseään hänen oppilaiksensa, ja saattoivat häntä. Näin he joutuivat tienhaaraan: silloin Zarathustra sanoi heille, että hän tahtoi nyt kulkea yksin, sillä hän oli yksinkulkemisen ystävä. Mutta hänen oppilaansa ojensivat hänelle jäähyväisiksi sauvan, jonka kultaisessa kädensijassa käärme oli kiemurassa auringon ympärillä. Zarathustra iloitsi sauvasta ja nojautui sitä vasten; sitten hän puhui oppilailleen näin:
Sanokaa minulle: miten tuli kulta korkeimpaan arvoon? Senvuoksi, että se on harvinainen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloistoinen; se lahjoittaa alati itsensä.
Ainoastaan korkeimman hyveen kuvana tuli kulta korkeimpaan arvoon. Kuten kulta säteilee lahjoittavan katse. Kullan-loisto solmii rauhan kuun ja auringon välille.
Harvinainen on korkein hyve ja hyödytön, hohtava se on ja lempeäloistoinen. Lahjoittava hyve on korkein hyve.
Totisesti, minä ymmärrän teidät hyvin, oppilaani: te pyritte, kuten minäkin, lahjoittavaan hyveeseen. Mitä teillä olisi yhteistä kissojen ja susien kanssa?
Tämä on teidän janonne, tulla itse uhreiksi ja lahjoiksi: ja siksi te janootte koota kaikki rikkaudet sieluunne.
Kyllästymättömänä teidän sielunne halaa aarteita ja koruja, koska teidän hyveenne on kyllästymätön lahjoittamishalussa.