Te pakotatte kaikki kappaleet luoksenne ja itseenne, jotta ne virtaisivat teidän kaivostanne takaisin rakkautenne lahjoina.
Totisesti, kaikkien arvojen ryöstäjäksi täytyy sellaisen lahjoittavan rakkauden tulla; mutta eheäksi ja pyhäksi minä kutsun tätä itsekkäisyyttä. —
Toinen itsekkäisyys on olemassa, liian köyhä, nälkäinen, joka alati tahtoo varastaa, sairaitten itsekkäisyys, sairas itsekkäisyys.
Varkaan silmällä se katsoo kaikkea loistavaa; nälän himolla se mittelee sitä, jolla on runsaasti syötävää; ja alati se hiipien kiertää lahjoittavan pöytää.
Sairaus puhuu tuollaisesta himosta ja näkymätön rappeutuminen; sairaasta ruumiista puhuu tämän itsekkäisyyden varkaallinen himo.
Sanokaa minulle, veljeni: mikä on meille huonoa ja huonointa? Eikö se ole rappeutuminen? Ja rappeutumista me kohtaamme aina siellä, missä lahjoittavaa sielua puuttuu.
Ylöspäin käy meidän tiemme, lajista sen ylitse ylilajiin. Mutta kauhistus on meille tuo rappeuttava tarkoitusperä, joka puhuu: "kaikki minun hyväkseni."
Ylöspäin lentää meidän tarkoitusperämme: niin se on vertaus meidän ruumiistamme, vertaus korotuksesta. Tuollaisten korotusten vertauksia ovat hyveitten nimet.
Näin käy ruumis kautta aikakirjojen, tuo syntyväinen ja taistelevainen. Ja henki — mikä se on sille? sen taistelujen ja voittojen airut, toveri ja vastakaiku.
Vertauksia ovat hyvän ja pahan kaikki nimet: ne eivät puhu, ne viittaavat vain. Hullu se, joka tahtoo niiltä tietoa.