Minun kärsimätön rakkauteni ylitsevuotaa virtoina, alas, kohti nousua ja laskua. Vaikenevasta vuoristosta ja tuskan rajuilmoista kuohuu sieluni alas laaksoihin.
Liian kauan minä kaipasin ja katselin etäisyyteen. Liian kauan olin yksinäisyyden oma: niin unhoitin minä vaikenemisen.
Suuksi olen minä kokonaan tullut ja puron kohinaksi, joka korkeilta kallioilta lähtee: alas laaksoihin minä tahdon puheeni syöstä.
Ja syöksyköön minun rakkauteni virta raivaamattomille urille! Miksi ei virta lopulta löytäisi tietä mereen!
Tosin on järvi minussa, erakkoinen, itseensä tyytyväinen, mutta minun rakkauteni virta tempaa sen mukanaan alas — mereen!
Uusia teitä minä kuljen, ja uudet sanat syttyvät minussa; väsynyt olen minä, kuten kaikki luovat, vanhoihin puheenparsiin. Ei minun henkeni tahdo kauemmin vaeltaa rikkipoljetuilla anturoilla.
Liian hidasta on kaikki puhe minulle: — ylös vaunuihisi, myrsky, minä hyppään! Ja sinuakin minä tahdon vielä pahuudellani ruoskia!
Kuten kirkaisu ja ilohuuto minä tahdon yli aavojen merien kulkea, kunnes saavun autuaille saarille, missä ystäväni viipyvät: —
Ja viholliseni heidän joukossaan. Miten rakastan minä nyt jokaista, jolle vaan saan puhua! Vihollisenikin ovat osana autuudestani!
Ja jos tahdon nousta hurjimman heponi selkään, niin auttaa peitseni minut aina parhaiten ylös: se on jalkani alati valmis palvelija: —