Peitsi, jonka minä singahutan vihollisiani vastaan. Miten kiitän minä vihollisiani, että vihdoinkin saan sen singauttaa.
Liian suureksi kävi pilveni jännitys: salamain naurussa minä tahdon rakeita viskata alas syvyyteen.
Valtavana paisuu silloin rintani, valtavana puhaltaa se myrskynsä yli vuorien: siten saa se kevennyksen.
Totisesti, myrskyn lailla entää onneni ja vapauteni. Mutta viholliseni luulevat että paha riehuu heidän päittensä päällä.
Niin, tekin ystäväni, pelästytte kesytöntä viisauttani, ja pakenette ehkä vihollisieni kera.
Oi, että ymmärtäisin paimenhuiluina houkutella teitä takaisin! Oi, että jalopeurani viisauteni oppisi lempeästi karjumaan! Ja paljon me olemme jo yhdessä oppineet!
Minun kesytön viisauteni tuli raskaaksi yksinäisillä vuorilla; kovilla kivillä se synnytti sikiönsä, nuorimpansa.
Nyt se juoksee kuin narri halki karujen erämaiden ja etsimistään etsii pehmyttä nurmea — vanha kesytön viisauteni!
Teidän sydäntenne pehmeälle nurmelle, ystäväni! teidän rakkauteenne se tahtoisi rakkaimmalleen vuoteen valmistaa! —
Näin puhui Zarathustra.