Oi ystäväni! Näin puhuu tietäväinen: häpeää, häpeää, häpeää — siinä ihmisen aikakirja!
Ja senvuoksi jalo käskee itsensä olemaan nöyryyttämättä: hän käskee itsensä hävetä kaikkia kärsiviä.
Totisesti, minä en suvaitse noita armeliaita, jotka säälissään ovat autuaita: liian vähän heillä on häpeäntuntoa.
Jos minun täytyy olla sääliväinen, niin en tahdo kuitenkaan sitä nimeä kantaa; ja jos olen, niin mielelläni silloin etäältä.
Mielelläni myös peitän pääni ja pakenen sieltä, ennenkun tulen tunnetuksi: ja niin käsken teitäkin tekemään, ystäväni!
Tuokoon kohtaloni aina tielleni suruttomia, kuten te olette, ja sellaisia, joiden kera yhteisenä saan pitää toiveen, aterian ja hunajan!
Totisesti, yhtä ja toista kyllä tein kärsiville: mutta parempaa mielestäni olen alati tehnyt, kun olen oppinut paremmin iloitsemaan.
Siitä saakka kun ihmisiä on ollut, on ihminen liian vähän iloinnut: se yksin, veljeni, on perisyntimme!
Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, niin samalla unhoitamme parhaiten tehdä muille pahaa ja miettiä pahaa.
Siksi pesen käteni, joka kärsivää auttoi, sentähden myös sieluni puhtaaksi huuhdon.