"Särmät" päättyvät seuraaviin sanoihin: — — "Elisellä on toki jotakin jälellä, — — välttämättömyys ommella ahkeraan voidakseen elää. Mutta tuo uhkaava kummitus, ompelukone, se vaeltaa nyt maasta maahan. Annahan, kun keksijät kehittävät sen korkeimpaan täydellisyyteen ja se joutuu yleisesti käytäntöön — mitä silloin naiselle jääpi? Parasta olisi rakentaa valmiiksi suunnattoman suuret vaivaistalot, jotta niihin mahtuisi kaikki ne naiset, jotka jäävät leivättömiksi, silloin kuin ei tämä ainoa ja viimeinen heille myönnetty työ enää tuota heille edes niukkaa leivänpalaa."

Ja tämä ennustus on toteutunut, sillä mitä ovat nuo "vanhain kodit", arpajaiset "häveliäille köyhille" y. m. yritykset, joilla armeliaisuus koettaa sovittaa mitä yhteiskunta on rikkonut? Eivätkö nuo kaikki ole vaivaistaloja ja vaivaiskassoja naisille, jotka eivät ole saaneet sellaista kasvatusta, että he kykenisivät työllään elättämään itsensä?

Huomattavimpia Fredrika Runebergin kuvauksista on kappale: "Tre som flyttade till Sverige" (Kolme Ruotsiin muuttanutta). Siinä hän puolustaa Fredrika Bremeriä juuri silloin, kuin melkein koko sivistynyt yleisö Skandinaaviassa oli kääntänyt hänelle selkänsä "Herthan" vuoksi. "Siihen aikaan", käyttääksemme rouva Runebergin sanoja, "Fredrika Bremerin nimeä mainittiin ainoastaan silloin kuin tahdottiin häntä pilkata. Ja hanhet — — koettivat etsiä tuon jalon naisen työstä kaikki pienimmätkin heikkoudet ja nokkivat niitä, kovasti kirkuen." Meillä on täysi syy kiitollisina iloita siitä, että Suomessa oli edes yksi puolustaja tuolla jalolla naisella, joka yhdellä ainoalla iskulla oli omalla kädellään viskannut pois sen rajattoman suosion, jonka hän oli kirjailijatoimellaan voittanut, uhraten sen totuudelle ja oikeudelle.

"Kuvauksien ja unelmien" kirjoitustavasta on sanottu, että siinä huomaa Almqvistin ja Andersenin vaikutusta ja että se paikoin on haaveellista. Tämä huomautus on epäilemättä oikeutettu, mikäli se tarkoittaa sitä että rouva Runeberg, samaten kuin useat sen ajan mieskirjailijatkin sekä Ruotsissa että Suomessa, ovat saaneet vaikutuksia Almqvistilta. Mutta hänen hengentuotteidensa kokonaisvaikutus on kuitenkin sellainen, että lukija huomaa Fredrika Runebergillä olevan aivan omintakeisen tyylin, joka on niin runollinen, voimakas ja elävän havainnollinen, että meidän maamme harvoissa naiskirjailijoissa lienee tuskin ainoatakaan, joka tässä kohden voisi vetää hänelle vertoja.

Jo se seikka, ett'ei hänen tuotteissaan huomata laisinkaan Runebergin vaikutusta, osoittaa tämän kirjailijan suurta itsenäisyyttä. Hyvin omintakeinen luonne mahtoi olla henkilöllä joka, vaikka oli suuren neron kanssa jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja liittynyt häneen hellimmillä siteillä, kuitenkin säilytti oman itsenäisen käsitystapansa.

Mutta se että hän oli Runebergin puoliso, vaikutti että yleinen mielipide heti alusta hänet tavallansa syrjäytti. Kuvaavaa on, että Litteraturblad ilmoitti hänen toisen teoksensa "Fru Catharina Boije och hennes döttrar" (Rouva Catharina Boije ja hänen tyttärensä) heti Runebergin teosten jälkeen, alkaen arvostelun viittaamalla kirjailijoitten keskinäiseen suhteeseen ja lausumalla rouva Runebergin teoksesta vaan muutamia hyväntahtoisia sanoja, ja kuitenkin on yllä mainittu teos meidän maamme parhaita historiallisia romaaneja. Esitystapa on tunnustettu oivalliseksi, historiallinen väritys on totuuden mukainen. Harvat arvostelijat ovat edes huolineet kiinnittää huomiota tuohon terävään ja lahjomattomaan arvostelukykyyn, jolla kirjoittaja kuvaa sodan kauhuja ja julmia tekoja, vaikka tämä käsitystapa juuri on kirjan johtavia aatteita ja todistaa, ettei tekijän silmää ole lumonnut tuo tavaksi tullut sotaisen komeuden ja loiston ihailu. Rouva Runebergin kirja on lyhyesti sanottuna "naisen kirjoittama kertomus sodasta".

Luonnollista oli, että kirjaa, joka ilmestyi Runebergin ja Topeliuksen aikana ja joka vielä lisäksi oli naisen kirjoittama, väitettäisiin näiden kirjailijain mukaan kirjoitetuksi. Niinpä J. V. Snellman Litteraturbladissa jotenkin ivallisesti valitti, että "tuo harmillinen välskäri on joka paikassa tiellä", — muuten olisi kieli Rouva Catharina Boijessa ollut hyvinkin historiallisesti todenmukainen. Jälkimaailma, joka puolueettomasti voipi kirjaa arvostella, huomaa helposti tämän väitteen vääräksi juuri sillä perustuksella, että kirjassa kuvataan sotaa tuolla omintakeisella tavalla, josta ylempänä on mainittu.

Näissä kahdessa teoksessa Fredrika Runeberg esiintyy ensimmäisenä suomalaisena, joka puhuu naisen puolesta, esittää hänen kärsimyksiään, toiveitaan. Kuinka hänen mielipiteensä naisen asemasta vähitellen kehittyivät, osoittavat hänen kirjeensä Augusta Walleniukselle sekä myöskin kirjailija Emilie Björksténille, joka oli hänen ja Runebergin monivuotinen uskottu ystävä. Viimeksi mainittu kirjekokoelma on hyväntahtoisesti annettu näitten rivien kirjoittajan käytettäväksi.

Augusta Walleniukselle kirjoitti rouva Runeberg:

— — "Oletko lukenut mitä mamseli Bremer kirjoittaa "Strauss'in riitakysymyksen johdosta"? En muista nyt kirjan nimeä[1]. Olen nähnyt vain muutamia otteita "Frejassa", mutta olisin mieluimmin suonut, ett'ei hän olisi sitä kirjoittanut. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin naisen ei pitäisi sekottaa ääntänsä meluun, silloin kuin riidellään jostain päivän kysymyksestä, etenkin jos väittely koskee sellaista kysymystä, jota minä pitäisin yksityisen pyhänä asiana: uskonnollista tunnetta, eli, vaikkapa ei juuri tunnettakaan, vaan ajatusta, uskonnollista vakaumusta. Minä tahtoisin kaihtaen kätkeä sen maailman silmiltä; se mikä syvimmällä sydämmessämme asuu, tuntuu minun mielestäni olevan vain meitä itseämme varten, tahi mahdollisesti puolisoa, rakastavaa ystävää, isää tahi äitiä varten — ja sitten kaikki nuo tieteellisistä lauselmista tehdyt lisävarustukset, minua sellaiset eivät miellytä, ei ainakaan naisen kirjoittamina. Ehkäpä se ei olisi ollut minusta vastenmielistä, ellei kirjoittaja olisi ollut tuo rakastettava meidänmaalainen, jota en tahtoisi nähdä muullaisena kuin aina herttaisena, aina suloisena." — —