— "Suokoon Jumala, että tämä hätä herättäisi kansassamme sellaisen voiman, että se uskaltaisi luopua vanhoista perintötavoistaan. Minä uskon että työvoiman lisääntyminen tuottaa enemmän todellista apua kuin suurempi säästäväisyyden into, sillä tuhlaajan rahat joutuvat usein työntekijän käteen. Jos varakkaat elävät liian säästäväisesti, silloin työmies näkee nälkää. Toisin on laita sellaisen säästäväisyyden, jota meidän maassa niin vähän ymmärretään, tarkoitan sitä, ettei ylenkatsota vähäistä tuloa ja tallennetaan sellaisetkin tavarat, joilla on vähän arvoa, toisin sanoen — kuten minun on tapana pojille sanoa — muistetaan että "sata kopeekkaa tekee ruplan".

— — Täällä, valmistetaan varsin kauniita olkihattuja, samoin monin paikoin Hämeessä. Tämän kotiteollisuuden luulisin karkoittavan tieltään useita ulkomaan hattuja ja kehittyvän kerran "niin, että meiltäkin vielä viedään hattuja ulkomaille." —

Useissa kirjeissä hän valittaa sitä ahdasmielisyyttä, jolla naiset vastustavat rouvasväenyhdistyksiä, pitäen niitä tarpeettomina ja väittäen että naiset niissä muka tulevat itserakkaiksi ja "liian emansipeeratuiksi". Rouva Runeberg sanoo, että hänen on täytynyt "käsin ja jaloin" tehdä työtä näiden yhdistysten puolesta.

Mutta vaikka hän oli vanha ja sairas ja vaikka velvollisuudet kodissa ja kodin ulkopuolella yhä kasvoivat, ei hän sittenkään voinut irrottaa ajatuksiaan vanhoista lempiharrastuksistaan.

Augusta Walleniukselle hän kirjoitti 1865:

— — "Minun sieluni unelmat — ovathan ne sittenkin henkeni lapsia; enkö siis iloitsisi, jos kuulen niiden herättävän vastakaikua jonkun toisen sielussa? Onko tämä turhamaisuutta? En tiedä, mutta nykyisen elämäni hämärässä minua ilahuttaisi se tieto, että ihmisissä olisi säilynyt ystävällinen muisto siitä vähäisestä, minkä minä olen koettanut sisällisen elämäni maailmasta ilmaista. Kiitos siis, ystävä, niistä ystävällisistä sanoista, joilla annoit minun ymmärtää, että joku vielä muistaa minun pieniä, vaatimattomia kynäilykokeitani, jotka kaikilta muilta jo lienevät unhoon joutuneet."

Ja Emilie Björksténille 1867:

— — "Minun sisällisessä elämässäni on synkän surumielisyyden salainen suoni, jota minä koko elämäni ijän olen koettanut tarmoni takaa tuketa, mutta joskus sen kuohu käy minua voimakkaammaksi, särkee kaikki siteet, joilla olin koettanut sitä sulkea, ja suihkuaa ilmoille kuni haavoitetun valtasuonen veri. Ja semmoisina hetkinä niinä aina olisin tahtonut paeta kaikkia ihmisiä ja lymytä kauaksi, jotta minun ei olisi tarvinnut suu naurussa teeskennellä iloisuutta ja kuunnella, kuinka ihmiset sanovat, että minä näytän reippaalta ja virkeältä, juuri kuin minusta itsestäni on tuntunut kuolema olevan niin lähellä, että lyhyvien, luettujen hetkien päästä saisin laskeutua lepoon. Tämän rauhattomuuden tehokkaimpana tuutilauluna on ollut lukeminen ja kirjoittaminen. Mutta nykyään, Rbg:lle lukiessani, se kuiskaa minulle kirjan rivien väliltä toisia sanoja, jotka kaikki päättyvät samaan loppusäveleeseen: "nuku, nuku!" Mutta minä en tahdo enkä saa ajatella enkä toivoa unta itselleni, niin kauan kuin vaan vähänkin voin palvella Runebergia, vaikkapa se hauskuus, jonka voin hänelle valmistaa, onkin perin vähäinen. Mutta hän on minuun tottunut ja hän kärsii, jos hänen totutuissa tavoissaan tapahtuu joku häiriö. Ei minulla ole pitkiin aikoihin ollut aikaa kirjoittaa, mutta pahinta on se, ettei minulla ole ollut halua. — —

Topelius oli täällä äsken. Hän kehotti minua julkaisemaan pikku kappaleitani "naisen asian, tuon suuren asian hyväksi, joka tarvitsee kaikki työntekijänsä". Mikä ajatus! Minun vähäpätöiset sepustukseniko siinä mitään vaikuttaisivat! Kiitos Jumalalle, joka on suonut minun nähdä tässä asiassa aamun sarastavan! Ja päivän valkenemista minä en silmänräpäystäkään epäile, vaikka sitä alussa pilvet vielä varjostaisivatkin. Vähät siitä, vaikka jokunen vuosisata vielä vierisi niiden huokauksista haikeitten vuosituhansien lisäksi, jolloin kärsijä ei luullut edes olevansa oikeutettu ilmaisemaan tuskaansa ja jolloin joka ainoa huokaus tuotti itsensä soimaamisen katkerat tuskat sydämmille, jotka olivat luulleet olevansa rikollisia siitä syystä että olivat uskaltaneet valittaa sitä että elämä oli täynnä kieltäymystä ja kärsimystä, joka näytti olevan naisen tarkoitusperä ja Luojan säätämä kohtalo. — "Sinä oikein vihaat miehiä", sanoi joku minulle tuonnoin. — "Niinpä niinkin", — vastasin minä, "sen huomaa parhaiten siitä, että ne, joita minä pidän rakkaimpina maailmassa, ovat kaikki miehiä." Minä olen aina ollut tuollainen vastakohtien ihminen. Itse jouduin kihloihin ja naimisiin ennenkuin ennätin vanhaksi tulla, ja kuitenkin olen harrastanut vanhain naimattomain naisten oikeuksien puoltamista; itse olen elänyt onnellisessa avioliitossa, ja kuitenkin olen sydämmeni halusta tahtonut saattaa kuuluville sorrettujen vaimojen valituksen. Itse olen saanut verrattain paljon kehittää henkeäni, paljon enemmän kuin moni muu, ja kuitenkin olen vaatinut naiselle oikeutta päästä sivistykseen. (Minun täytyy sentään myöntää, että minä tässä kohden olen syvästi tuntenut ja esittänyt valituksen, ikäänkuin sen olisi synnyttänyt minua itseänikin vastaan tehty väkivalta.) Mutta katso, juuri siitä syystä minä olenkin voinut saattaa julkisuuteen valituksen, jossa olen puhunut tuhansien puolesta; omia kärsimyksiäni olisin ollut liian ylpeä maailmalle ilmaisemaan." — —

Viimeisinä elinvuosinaan rouva Runeberg kirjoitti Finsk Tidskriftiin. Siinä hänen kirjoituksensa ilmestyivät nimellä Silhouetter (Varjokuvia). Ne ovat samaa laatua kuin "Kuvaukset ja Unelmat", mutta eivät kuitenkaan vedä niille vertoja. Hänen sen aikaiset kirjeensä ovat täynnä helliä, äidillisiä kuvauksia lasten kehityksestä, heidän toimistaan ja tulevaisuustuumistaan. Mutta vaikka yhteiset asiat niissä syrjäytyvätkin yksityisten harrastusten tieltä, ei kirjoittajassa kuitenkaan huomata tuota sydämmen syksyä, joka tekee ihmisen kylmäksi muitten kärsimyksille. Hänen lämmin myötätuntoisuutensa pysyi muuttumattomana.