"Minä en oikein tiedä mitä minä tarvitsen parantuakseni: ilmaa, mutta — minä luulen kaikista eniten — ystävällisyyttä. — Niin, olisi tosiaankin tehnyt sydämmelleni hyvää, jos olisin uskonut, että juhlassa yksi ainoakin ihminen edes hetkiseksi loi ystävällisen ajatuksen "suuren miehen" vähäpätöiseen vaimoparkaan, joka ei muitten vaimojen lailla saa tuntea olevansa "yksi" hänen kanssaan, jota yli kaiken rakastaa, mutta joka joskus kaihon hetkenä toivoisi, ettei olisi asetettuna niin etäälle hänestä. Ja kuitenkaan minä en ole tuollainen itsekäs olento, joka tahtoisin vetää hänet alas minun luokseni. Minä luulen, että sinä et oikein ymmärrä minua, mutta — oletko lukenut erään Stagneliuksen kirjoittaman kappaleen (nimeä en muista) jostain Juliasta, joka tahtoo seurata rakastettuaan vaikka kadotukseen? Olen syvästi tuntenut, että tämä haaveellinen kappale on pohjaltaan tosi. Tuhansia kertoja minä sanon itselleni, kuinka väärässä minä olen, kuinka itsekäs minun sydänparkani on, — jos hän on tähti, niin pitäisihän minun tyytyä siihen, että rannan miljoonien hiekkajyvästen kanssa saan eheällä ilolla katsella hänen valoisaa rataansa, mutta se minun sieluani vihloo, että minä toki tahtoisin tuntea asuvani samassa ilmapiirissä kuin hän, ja se onnellinen tunne minulla olisi, jos hän olisi L., E., B. tahi ken tahansa meidän naapureistamme, ja kuitenkin, Jumala varjelkoon, minä en suinkaan tahtoisi vaihtaa häntä L:n, E:hen tahi B:hen. Mutta sittenkin minusta on kuin tuntisin tulevani häntä hiukan lähemmäksi nyt, sillä nythän minä huomaan olevani hänelle jonkun verran hyödyksi, ja siitä syystä minä monasti tunnen sielussani oikein lämmintä ja kirkasta päivänpaistetta, kun huomaan, että minä todella voin häntä ilahuttaa ja viihdyttää. — —
— — Älä haudo surullisia ajatuksia! — — Niin minä sanoisin, ellen omasta kokemuksestani tietäisi, kuinka voimakkaita vihollisia yksinäiset ajatukset ovat ja kuinka vaikea niitä on karkoittaa. Anna anteeksi, että minä olen kirjoittanut kummallisen, haaveellisen kirjeen, mutta muista kuinka minun täytyy sulkea sieluuni kaikki ajatukseni, kuinka minä en koskaan, en hetkeäkään, vapaasti puhu kenenkään ihmisen kanssa ilmaistakseni, mitä sisällisessä olemuksessani asuu, äläkä sitten oudoksu sitä, että ummehtuneesta sydänkammiosta virtaa hieman omituinen ilma, kun sen ovea joskus vähän raoitetaan. Ja kuitenkin sopisi odottaa, ettei kuuttakymmentä ikävuotta lähestyessä veri enää näin kiihkeästi kuohuisi. Luulisihan, että vanhus toki olisi ennättänyt saada sydämmeensä yhtä paljon lunta, kuin hän on saanut harmaata hapsiinsa. Ja kuitenkin on minun niin vaikeata — — — — aina näyttää tyyneltä, aina tasaiselta. — —
Maalisk. 14 p:nä 1866.
— — Minusta, joka elän kaukana muusta maailmasta, tuntui omituiselta äskettäin kuulla kerrottavan, minkälaisiin vaatteisiin ihmiset tuonnoin Helsingissä olivat puetut eräissä kemuissa. Olipa kuin olisin kuullut kuvattavan naamiohuveja. Täytyyhän ihmisellä, täysikasvuisella lapsella, olla jotain leikkikaluja. Jolla ei ole muuta, hän leikkii vieraissa käyntiä ja pukee sekä riisuu nukkeaan, vielä silloinkin, kuin hänellä ei enää ole muuta nukkea, kuin oma itsensä tahi miehillä vaimonsa.
Olenpa minäkin näihin aikoihin usein nukkea pidellyt: tarkoitan kynääni. Olen iloinen, kun sillä voin leikkiä. En siitä syystä, että luulisin saaneeni aikaan mitään, millä jotain arvoa olisi, mutta, kuten sanottu, kullakin täytyy olla nukkensa rattonaan. Tässäkin pitää paikkansa totuus, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mutta onhan luonnollista, ettei ääneen lukeminen aamusta iltaan juuri sanottavasti edistä kynän toimintaa, varsinkin jos luettavaksi sattuu sellaisia kirjoja, jotka eivät innostuta mieltä. Kun on sitten hädin tullen saanut suunnitelluksi sen minkä aikoi sanoa, on vapaa hetki lopussa, ja juuri kun ajattelee: niin sen pitää olla! — silloin on kirjoitushetki lopussa, ja kun se kenties moniaitten päivien perästä palajaa, silloin on kaikki unhotettuna, ja kynäilijä saa pannuksi paperille vanhasta varastostaan vähän kuivaa ruokaa sen lämpimän keitoksen asemesta, jonka hän tuoreena luuli tuoksuvan hyvältä ja tyydyttävän makuaistin vaatimuksia. Uh, mokomia keittiövertauksia, sanonet sinä tuskastuneena! Mutta kukin valitsee vertauksensa oman ammattinsa alalta. Sellaista on enimmäkseen ollut koko minun kynäilyni; erotus vaan oli se, että ommellessa, kehdon ääressä ja keittiössä monta kertaa runouden perhoset liehuivat ja ne voi saada käsiinsä, mutta kun lukee ääneen kaikenkaltaisia kirjoja, niin ei sellaista saata tapahtua koskaan. Kaikki kirjailijat valittavat, etteivät ne perhoset, jotka he saivat paperille kiinnitetyiksi, aina ole ihanimpia niistä, jotka heidän mielikuvituksensa kukkaistarhoissa liehuivat. Mitä silloin sanoisikaan se, joka ei ole koskaan mielestään ollut oikeutettu ajattelemaan: "nyt, nyt minä tahdon tavoittaa kauneimmat perhosten taajasta parvesta", vaan ainoastaan: "no, nyt minulla on hetkinen joutoaikaa, sattuisikohan täällä likimailla liehumaan joku sulosiipi, jotta saisin sen kiinni?" ja silloin ei, totta tosiaan, saa kaikkein kauneimpia käsiinsä. Siitäpä syystä — — — ei olekaan aivan houkuttelevaa lähettää tuollaisia perhosia maailmalle. Jospa jonakin hetkenä heräisikin tuo uhkarohkea ajatus, että muillakin muka voisi niistä iloa olla, silloin kyllä taas tuntee heikkoa kiusausta, mutta niin uhkarohkeat ajatukset eivät nyt enää yleensä ahdista minua, ja niin minun kynäntuotteeni saavat nukkua "viheriäisessä pussissani". Minä en tosiaan tiedä, kuka enää voisi lausua kehottavan sanan, ei kukaan muu kuin sinä, jonka kanssa minä näistä asioista puhelen. En minä enää voi toivoa näkeväni Runebergin silmissä tuota iloista hyväksymistä, joka ennen innostutti ja rohkaisi minua enemmän kuin mikään muu. Yhden ainoan kappaleen minä olen hänelle lukenut sitten hänen sairastumisensa, ja ulkona kirjallisessa maailmassa on —a —g varmaankin yhtä unhotettu, kuin kaikki muutkin vanhojen kalenterejemme suuret ja pienet kirjaimet. — —
Huhtik. 2 p:nä —66.
— — Kiitos, herttaiseni, ystävällisyydestäsi, kun lähetit minulle tuon korean kupin, mutta tiedätkö, kyllä minä vähitellen teen sen Runebergin kupiksi, vaikka minun nimeni on laidassa, sillä jonkun kapineen pitäminen erityisesti minua itseäni varten, sehän ei ollenkaan soveltuisi eikä olisi minun tavallisen luonteeni mukaista. Marikin heti myhähti, kun minä sanoin, että se oli aijottu minun kupikseni. Niskaansa nykäyttäen hän sanoi: "no niin, jos se olisi professorille, niin sitten olisi toista", eikä hän sitä asetakaan minun paikalleni. Minä en ole koskaan ollut sellainen henkilö, jonka takia olisi jotain tehty. Ei, olenpa sittenkin valitettavasti: minä kun eläissäni olen paljon sairastanut, olen tosiaankin tarvinnut ja saanut osakseni hoitoa ja huolenpitoa, mutta muuten en ymmärrä, kuinka se äiti, jolla on ainoastaan poikia, koskaan saisi tilaisuutta pitää vaaria arvostaan. Jos minulla olisi tyttäriä, silloin minä mahdollisesti istuisin arvokkaana sohvassa ja pitäisin itseäni perin tärkeänä henkilönä noitten nuorten heilakoitten rinnalla, mutta tokkopa tuosta silloinkaan tulisi tuon enempää. Ehkäpä äiti saisi työkseen ryömiä maassa heidän hameenliepeitään tasoittelemassa ja yöt päivät huolehtia siitä miten heidät saisi oikein hienoiksi ja somiksi, ja sitten haukotella nurkassa sillaikaa kuin vieraat mielistelevät tyttäriä, mutta äidin täytyy hyvän tavan vaatimuksesta istua näytteillä salissa. Sillä kannalla asiat useinkin kuuluvat olevan. — Ja kiitos Jumalan, syrjäisellä ja unhotetullakin on omat ilonsa. Minä muistan nuorena iloinneeni siitä, että monet tuttavani olivat erittäin kauniita tyttöjä ja minä sain nähdä heidät. "Jos minä itse olisin kaunis", ajattelin, "silloin ei minulla olisi ilo nähdä tuota kauneutta." Ja tämä pitää paikkansa monen asian suhteen. Ei tuhkimuksen paikka aina ole ikävin. — —
— — Minulla on se omituinen tapa, että puhuessani ja kirjoittaessani omat ajatukseni vievät minut mukaansa niin että tulen sanoneeksi sellaista, mitä en alkaessani lainkaan aikonut sanoa ja että tuo pieni kysymys, joka koski minua itseäni, tulee ikäänkuin lähtökohdaksi, josta ajatus itsestään johtuu johonkin yleisempään — ja niinpä toisista saattaa useinkin tuntua hyvin kummalliselta, kun luullaan minun yhä vieläkin puhuvan omasta itsestäni, kun minä jo kauan aikaa olen yksinomaan, ajatellut yleistä aatetta, vaikka tosin olen puhuessani tavallani viitannut omaan itseeni. Niinpä nytkin latelin pitkän jonon sanoja, jotka ovat sitä laatua, että jos minua niiden mukaan arvosteltaisiin, niin minua voitaisiin luulla perin nöyräksi, vaikka minä varsin hyvin tunnen heikkouteni: en ole nöyrä, niinkuin minun pitäisi olla; ylpeys on syvällä sydämmessä niinkuin siemenet omenassa." —
Vaikka rouva Runeberg aina sanoo itseään kömpelöksi ja toimettomaksi, niin ei hän suinkaan näytä ansainneen näitä nimityksiä. M. m. oli hän 16 vuotta puheenjohtajana eräässä rouvasväenyhdistyksessä, joka Porvoon kaupungissa ylläpiti koulua köyhille tytöille. Katovuosina 1866—67 hän otti uutterasti osaa useihin yrityksiin, joilla tahdottiin hätää lieventää. Hän kirjoittaa tästä rouva Walleniukselle 1866: —
Marrask. 17 p. —66.