Lisätäksensä hiukan niukkoja tulojaan oli Runeberg 1832 vuokrannut suuremman huoneuston ja ottanut poikia täyshoitoon. Luonnollista on, että se lisäsi hänen vaimonsa työtä ja toi hänelle paljon huolia. Z. Topelius, joka oli Runebergillä täyshoidossa, kertoo tästä Strömborgin muistiinpanoissa:

— "Rouva Fredrika Runeberg oli 27 vuoden ijässä kalpea nuori rouva, jolla oli kauniit, sielukkaat silmät ja pitkä tumma tukka arkioloissa koruttomasti käännetty ylöspäin korvien kohdalta, samaten kuin vanhuuden päivinäkin. — — Hän oli väsyneen näköinen, hiljainen ja ujo, paitsi silloin kuin hän läheisten ystäväin piirissä innostui tahi sai tilaisuuden älykkäällä, henkevällä tavallaan ottaa osaa vilkkaaseen keskusteluun. Vaikka en koskaan kuullut hänen valittavan tai lausuvan tyytymätöntä sanaa, tuntui minusta, kuin hän olisi kantanut raskasta, vierasta kuormaa. — — Harva, joka silloin näki hänet niin heikkohermoisena ja hentona terveydeltään, olisi voinut aavistaa, että hänestä sittemmin tulisi kuuden vahvan pojan äiti ja että hän itse, kestäen koettelemuksia, joiden painon alle moni voimakkaampi henkilö on sortunut, olisi elänyt 72:teen ikävuoteensa." —

Että rouva Runebergin sielussa piilevä alakuloisuus juuri tähän aikaan tavallista enemmän ilmeni, sitä todistavat hänen kirjeensä. — — "Minä itse tunnen, että on ikäänkuin kävisin harmaassa raskaassa sumussa, joka verhoaa koko sisällisen olemukseni, pyrkiipä se joskus herättämään synkkiä aavistuksiakin, en ole lainkaan entiselläni."

Tämän surumielisyyden syyt lienevät kyllä selvät. Vaikka hän ei missään sitä suorastaan mainitse, saatamme pitää varmana, että hänessä heräsi entistä kiihkeämpi innostus opintoihin ja kirjallisiin toimiin juuri näinä vuosina, jolloin hänellä oli vähimmin aikaa sammuttaa tätä henkensä janoa. Useitten täyshoitolaisten ohessa hänellä oli luonansa nato, joskus kaksikin, ja selvää on, ett'ei vähävaraisen perheen emännällä, jonka tuli pitää huolta näin monesta perheenjäsenestä, ollut aikaa eikä tilaisuutta kirjalliseen työhön, ei ainakaan entisaikaan, jolloin kaikki tarpeet valmistettiin kotona. Mutta samalla kuin hänen aikansa hupeni taloustoimissa, kehitti häntä seurustelu miehensä ja hänen ystäviensä kanssa Lauantaiseurassa. Emme siis oudoksu kuullessamme, että hän valitti "rikkaan hengen alakuloisuutta ja kaihoa siitä, että häneltä puuttuu kykyä", ja että tämä valitus kävi sitä haikeammaksi, mitä läheisemmin hän liittyi aikansa nerokkaimpiin henkiin.

Lisäksi hänen terveytensä oli hyvin horjuva, ja kuulo vuosi vuodelta huononi. Kuinka urhokkaasti hän kantoi nuo koettelemukset ja kuinka lujasti ja hellästi hän samalla oli liittynyt mieheensä, sitä todistaa m. m. kirje, joka on päivätty helmik. 15 p:nä —38.

— — "Minun korvaparkani ovat ottaneet heittäytyäkseen melkein liian kuuroiksi. Mieleeni johtuu juuri ajatus, että ne varmaankin ovat ruvenneet harrastamaan pietismiä ja alkavat itsekseen tuumailla kuinka ne saisivat hankituksi omalle vähäpätöiselle itselleen tyynen ja rauhallisen elämän, ajattelematta että niiden velvollisuus olisi olla hyödyllisinä jäseninä minun ruumiissani, joka ei ollenkaan olisi tyytyväinen, jos jokainen jäsen rupeisi huolehtimaan vaan omia asioitaan, omaa tilintekoaan, omaa pientä ylpeyttään j. n. e. Tästä johtuu mieleeni, mitä sinä viime kirjeesi lopussa mainitset. Tämä meidän aikamme herättää niin usein tärkeitä kysymyksiä, että ne pyrkivät esille yksin naistenkin kirjeissä. No, miksei? Tahtoisin, että nuo kadotetut, jotka menevät suoraa tietä turmioon, kuten Runeberg hyvinkin usein heistä sanoo, sovittaen pietisteihin heidän oman lempilauseensa (vaikka ei tuolla ylpeydellä, joka pitäisi kadotettuina kaikkia niitä, jotka eivät vaella juuri meidän tietämme, kuten he tekevät) — niin tahtoisinpa toki, että joku heistä kerran saisi kuulla Runebergin puhuvan siitä asiasta, kun hän on oikein (niin, minun täytyy käyttää tuota sanaa) "haltioissaan". Mutta mitäpä se auttaisi; siihen joka tahallaan tekeytyy kuuroksi, ei mikään vaikuta. Kirkas ja valoisa, aivan kuin katselisin suoraan Jumalan kasvoihin, on minusta meidän uskontomme koko ihanuudessaan ja rakkauden runsaudessa, kun kuulen hänen näin puhuvan, ja tummien, vähäpätöisten tomuhiukkasten lailla haihtuvat nuo onnettomat opit, jotka perustuvat Raamatun sanan vääriin selityksiin.

— — Nyt vasta olen oppinut oikein ja täydellisesti käsittämään, kuinka kallisarvoinen minulle on mieheni. Mikä valo, mikä itseänsä ja maailmaa käsittävä henki hänessä asuu! Ihanata on nähdä, kuinka hän hajottaa kaikki sumut, karkoittaa kaiken epäröimisen, kuinka kaikki selvenee ja kirkastuu hänen puhuessaan jokaiselle, jolla vaan on korvat kuulla."

Epäilemättä tämä miehen henkielämää ymmärtävä rakkaus sulostutti rouva Runebergin arkielämän, joka muuten oli niin täynnä työtä ja huolia. V. 1835 suotiin puolisoille suuri ilo: heille syntyi poika. Vaikka rouva Runebergin velvollisuudet täten lisääntyivät, näyttää hänellä kuitenkin olleen aikaa auttaa miestänsä sanomalehtityössä. Hänen kirjoituksistaan v. 1835—36 mainittakoon "Det värsta" (Pahin kaikista)-niminen runo, neljä nimiarvoitusta ja joukko käännöksiä ranskan, englannin ja saksankielestä. Rouva Runebergin kirjeet todistavat, että hän miehensä kanssa ahkerasti seurasi uutta kirjallisuutta. Siitä hän vähä väliä puhuu kirjeissään, mainiten mielenkiinnolla äsken ilmestyneitä teoksia ja lausuen niistä mielipiteensä.

— — "Oletko nähnyt von Braunin runoja? Merkillistä, että ne ovat saaneet osakseen niin lyhyen ja ylenkatseellisen passituksen Litteraturtidning'issä. Meidän mielestämme hän on juuri paraita, jotka näinä vuosina ovat esiintyneet. Hän ainakin koettaa käydä omaa tietänsä eikä haikaile ja vetistele muiden mukaan, kuten nykyään on yleisenä tapana." —

Tällaisia, virkeätä kirjallista harrastusta todistavia lausuntoja on kirjeissä kesken sukkelia sanasutkauksia ja hauskoja arkielämän kuvauksia.