— Mikä sulous väsyneelle sielulleni, — kirjoitti Garrison —, lukea näitä nuoresta hehkuvasta mielestä, jalosta säälistä lähteneitä sanoja! Siitä päivästä oli Angelina uskollinen apulaisemme. Hänen lempeä äänensä, joka kuitenkin aina pelkäämättä puhui totuuden puolesta, sekaantui sovinnollisena Phillipsin ja minun leimuaviin syytöksiimme.
Sisaret Grimké olivat aikaansa katsoen tavattoman sivistyneitä, olivat nuoret, kauniit ja varustetut erinomaisella ketteryydellä puhumaan julkisesti. Heidän maineensa levisi ja kaikkialla riennettiin kilvan heitä kuulemaan.
Viimein tulivat he Philadelphiaan. Levottomina heidän vaikutuksestaan, toimittivat orjuuden ystävät rahvaankokouksen, jossa jos jollakin keinoin yllytettiin alhaisinta kansaa noita molempia naisia vastaan. Neekerit saatiin uskomaan, että he kuolisivat nälkään, jos vapaiksi pääsisivät, koska he muka eivät olleet kasvatetut itse pitämään huolta itsestänsä. Valkoisille työmiehille muistutettiin, että työpalkat alenisivat typi tyhjäksi, jos työmarkkinoille tulisi tulvaamaan vapautettuja orjia, jotka olivat kerkeät vähimmästä hinnasta tekemään raskainta työtä.
Näitten yllytysten seuraus tuli pian näkyviin. Tuskin oli kokous avattu ja sisaret alkaneet puhua, kun ulvova, meluava, kiviä viskaava joukko piiritti rakennuksen, sytytti kaikki nurkat palamaan ja särki ikkunat. Töin tuskin pelastuivat sisaret ystävineen, joista moni tuli raajarikoksi elinajaksensa. Sarah ja Angelina matkustivat yön halki eteenpäin ja jatkoivat pelkäämättä vaikutustaan lähimmässä valtiossa. He olivat liian korkealla raakuudesta, saattaakseen siitä vahingoittua. Semmoisista aineksista, kuin he olivat, luotiin muinoin marttiirat.
Providencen kaupungissa Rhode Islandin valtiossa asui kvääkärinainen Elisabeth Buffum Chace. Hän ja hänen miehensä sekä muuan heidän ystävänsä, Adams, ottivat tuon tuostakin vastaan, kätkivät ja lähettivät eteenpäin pakolaisia orjavaltioista. Erohetkellä antoivat he heille kirjekuoren, jossa oli postimerkki ja osoitekirjoitus mr Chacelle. Päästyään onnellisesti Kanadaan, lähetti pakolainen kirjekuoren Chace-puolisoille, jotka silloin tiesivät turvattinsa hyvässä tallessa olevan. Kirjoittaminen olisi ollut vaarallista, sillä, kuten jo on mainittu, rangaistiin orjan kätkijää suurilla sakoilla ja vankeudella. Lukemattomat oli siitä huolimatta ne orjat, joita nämä ihmisystävälliset puolisot auttoivat. Eräänä iltana soitettiin heidän ovikelloansa, ja palvelija päästi sisään vanhan, huononpuoleisesti puetun kvääkärinaisen, jolla oli paksu huntu kasvoilla. Hän vietiin sisään talon emännän luokse, ja heidän jäätyään yksikseen, repi nainen verhon kasvoiltaan ja viskasi vaatteet päältään, jolloin tuli näkyviin, että kvääkärinaisen puku peittikin nuoren, voimakkaan mulatin. Hän oli karannut vaimoineen lapsineen aina Virginiasta asti, oli ollut joutumaisillaan kiinni, mutta muutamain abolitionistein toimesta saanut valepuvun, jonka avulla hänen oli onnistunut jatkaa pakoansa. Vaimon ja lapset hän oli kätkenyt metsään lähelle kaupunkia. Ei tarvinne mainita, ettei hän turhaan anonut Chace-puolisojen apua. Uskollinen Adams saattoi häntä Kanadan rajalle, ja pian hänen ystävänsä saivat kirjekuoren tulon kautta varman tiedon hänen ja hänen perheensä pelastuksesta.
Kerran toiste karkasi kaksi orjaa, niinikään Virginiasta, piiloutuen samaan laivaan, tietämättä toinen toisestaan. Matkalla nousi myrsky ja laiva sai vuoto-rei'än, jonka tähden katteini perille tullessaan ynnä laivan veistomiehen kanssa astui alas lastiruumaan. Silloin huomattiin ensiksi toinen karkulainen, joka, käyttäen hyväkseen yleistä ällistystä, tempausi irti, hyppäsi mereen ja ui maalle, lähtien sitten Chace-puolisojen luo. Vähää myöhemmin saapui sinne toinenkin pakolainen, joka vuorostaan oli tullut huomatuksi, ja molemminpuoliseksi ihmeeksensä saivat nämä miehet nyt tietää äsken olleensa matkatoverit. Nyt kysyttiin pikaista pääsöneuvoa pohjoiseen päin. Mutta juuri kun rouva Chace par'aikaa oli pukemassa noita molempia mulatteja kvääkärin valepukuun, tuli laivan katteini, joka oli vanha tuttu mr Chacelle, juomaan teetä ja valittamaan sitä vahinkoa, jonka hän oli kärsinyt, kun noiden kahden orjan paon kautta häneltä oli mennyt hukkaan heidän lunastushintansa. Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja pakolaiset pääsivät eheinä Kanadaan.
Olipa koko joukko näitä onnettomain orjain ystäviä. Mary Grew oli kvääkärinainen, joka muutamassa abolitionisti-kokouksessa ehdoitti päätöksen, jonka mukaan ei kenkään abolitionisti saisi olla jäsenenä semmoisessa kirkkokunnassa, joka puolusti orjuutta. Hänen ystävänsä Adeline Thompson tuli pahoin poltetuksi ja poljetuksi silloin, kun roistoväki poltti poroksi kokoussalin Philadelphiassa Grimké sisarten esitelmässä, sen johdosta, että hän kieltäytyi lähtemästä pakoon, ennenkuin nämä oli saatu hyviin turviin. Mac Intosh paloi kuoliaaksi S:t Louis'issa, kun raivokkaat roistojoukot sytyttivät abolitionistien kokoushuoneen palamaan. Dresser viskattiin kuoliaaksi kivillä Nashvillessä. Maria Chapman oli niin uljas ja kestäväinen, että häntä pidettiin esikuvana rohkeimmille miehille. Garrison kertoi, että tällä naisella oli tapana kokouksissa kantaa hartioillaan karmosinin-punaista silkkishaalia. »Ja niin kauvan kun hänen ystävänsä näkivät vilahustakin tuosta shaalista puhelavalla», sanoi hän, »tiesimme me, että meidän täytyi kestää, olkoon melu salissa ollut kuinka hurja tahansa.»
Elisabet lady Stanton ja hänen ystävänsä Susan B. Anthony ryhtyivät orjuuden vastustajien johtajain pyynnöstä aikaan-saamaan jättiläis-anomusta kongressille orjuutta vastaan ja hankkivat kolme miljoonaa nimeä. Heidän toimenaan oli enimmiten matkustaminen maassa ja esitelmäin pitäminen. Kerrankin tuli neiti Anthony pieneen kaupunkiin, jossa hän aikoi illalla puhua. Mutta hänen asiamiehensä oli, peljästyneenä väestön uhkauksista, lähtenyt tiehensä ja jättänyt hänet pulaan. Silloin meni uljas neiti ulos, vuokrasi suuren kapakkasalin esitelmäänsä varten, osti kapallisen nauriita ja muutaman naulan kynttilöitä, koversi kolot nauriisin ja pisti kynttilät koloihin. Näillä valaisi hän sitten salin ja istui huolettomasti odottamaan kuulijoita. Kosolta näitä tulikin, sillä kapakassa kävi paljon väkeä, ja vaikka he kovasti ällistyivät nähdessään tämän muutetuksi esitelmähuoneeksi, jäivät kuitenkin useimmat sinne uteliaisuudesta.
Robert Purvis, rikas puoliverinen liikemies, oli orjuuden vastustamistyön voimakkaimpia miehiä. Erittäinkin vaikutti hän valtavasti »maanalaisen rautatien» toimissa. Kerrankin karkasi muuan nuori orja vaimoineen lapsineen Georgiasta, mutta saatiin kiinni ja vietiin oikeuteen Philadelphiassa. Ei kenkään asianajaja tahtonut puhua hänen puolestansa, vaikka Robert Purvis tarjosi suuria summia. Silloin päätti tämä, nuori ja pelkäämätön kun oli, itse ottaa lain haltuunsa. Hän antoi uskollisen ajurinsa pitää tuomiosalin edustalla varuilla vaunut, virkut hevoset valjaissa. Kesken oikeuden menoa sieppasivat James Mott ja Robert Purvis pakolaiset pois, veivät heidät sukkelasti vaunuihin, ajuri mätkähytti hevosia piiskallaan — ja poissa he olivat. Entinen orja tuli sittemmin konetehtailijaksi Kanadassa, voitti melkoisen rikkauden ja antoi pojallensa yliopiston kasvatuksen.
V. 1841 pidettiin suuri orjain-vastustajain kokous Nantucket'issa, Massachusettsin valtiossa. Sen loppupuolella saattoi Garrison puhelavalle nuoren kauniin mulatin, nimeltään Frederick Douglas, joka oli karannut herransa luota. Tämä herra oli samalla hänen isänsä. Nuori mies alotti puheensa vapisevalla äänellä ja silminnähtävästi hämillään. Mutta vähitellen tointui hän ja kertoi nyt sydäntäsärkevällä, valtaavalla voimalla orjuuden kauhistuksista. Hän hätyytti erittäinkin muutamaa saarnaa orjille, jonka oli pitänyt piispa Meade Virginiassa tekstistä: »Te orjat, olkaatte herroillenne alamaiset.» Hänen lopetettuansa ja kokoontuneiden istuessa hengähdyksissä, hänen sanainsa valtaamina, nousi Garrison seisomaan ja osoitti Douglasia, kysyen juhlallisesti: — Veljet ja sisaret! Olemmeko kuunnelleet kalua, omaisuuden-kappaletta, vaiko ihmistä?