Phillipsille olivat nämä näkökohdat tärkeimmät. Sen suhteen merkitsivät hänen silmissään varsin vähän valtiomiesten keskustelut centralisationista taikka decentralisationista, valtioiden suveräniteetistä ja valtiosääntö-puustavin loukkaamattomuudesta. Tuolla intoisuuden jyrkkyydellä, joka oli hänen ominaisuutensa, oli hänen tapana sanoa: — Jos meillä ei olisi valtiosäännöllistä oikeutta puolellamme, niin se ei minua ensinkään huolettaisi. Minä kaikissa tapauksissa ilman empimättä työskentelisin samaan suuntaan kuin tähän asti.
Suurin ja kauniin puoli Phillipsissa oli, että hän, vaikka vihattuna ja vainottuna, aina luotti voittorikkaasen asiaansa eikä koskaan veltostunut innossansa. Tämä oli sitä suurempaa, kuin hän ei uskonut saavansa itse koskaan nähdä työnsä hedelmiä.
Garrisonin ja Phillipsin rinnalla työskenteli edellisessä jo mainittu kvääkärinainen Lucretia Mott. Hän oli naimisissa erään rikkaan puuvillakauppiaan kanssa, mutta tultuaan abolitionistiksi kehoitti ja sai hän miehensä luopumaan tästä elinkeinosta, koska se oli orjatyön kannattamaa. James ja Lucretia Mott olivat Garrisonin orjuuden-vastustajain-yhdistyksen perustajia v. 1833. Kun James seisoi kynä kädessä valmiina kirjoittamaan nimensä päätöksen alle, pyysi puheenjohtaja häntä miettimään. Hän oli perheenisä, ja tämä teko saattoi käydä hänelle kalliiksi. Silloin kuiskasi hänen vaimonsa: — James, älä mieti! Kirjoita nimesi! — Aviopuolisot Mott olivat niitä, jotka ensiksi perustivat sen suunnan abolitionismissa, jonka kannattajat sitoutuivat olemaan käyttämättä orjain valmistamaa tavaraa. Että semmoinen päätös toi mukanaan suuria haikeuksia, huomaa helposti, jos muistaa, että teetä, riisiä, puuvillaa ja sokuria valmistettiin ainoastaan etelävalloissa.
Aviopuolisot Mott olivat myöskin n. s. »maanalaisen rautatien» perustajia. Tällä nimityksellä tarkoittivat abolitionistit salaista järjestelmää karanneiden orjain kuljettamiseksi Etelästä Kanadaan, jossa orjuus oli kielletty. Jokaisessa paikkakunnassa Etelässä oli abolitionisteilla »asiamiehensä», joiden puoleen pakolaiset salaa kääntyivät. Asiamiehet lähettivät heidät eteenpäin pohjoseen, ensiksi Philadelphiaan, josta puolisot Mott ja muut ystävät auttoivat heitä pakenemaan kauvemmas ylöspäin. Rochesterissa eli uskalias, helläsydäminen Amy Post, jonka talossa varmaan aina oli kätkettynä pakolaisia, joko vinnillä taikka kellarissa. Siten oli, pitkin koko tietä Kanadaan, ihmisiä olemassa, jotka olivat valmiita rikkomaan tapaa ja lakia noudattaakseen korkeampaa lainkäskyä sydämessään.
V. 1837 muuan orja elävänä poltettiin hiljaisen tulen päällä lähellä S:t Louis'in kaupunkia. Pappismies Eliah Lovejoy, hyvin tunnettu abolitionisti, toimitti silloin erästä sanomalehteä Altonissa. Hän luki S:t Louis'in lehdistä lyhyen uutisen tästä hirmutyöstä, matkusti paikalle ja otti lähemmin selkoa asianhaaroista, jonka jälkeen hän julkaisi seikkaperäisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovainen, sillä he olivat köyhiä ja heidän oli jo kolme kertaa täytynyt ostaa uudet painokoneet, koska entiset olivat tulleet hävitetyiksi väkijoukkojen kautta, jotka olivat raivoissaan orjain-ystävästä hengestä hänen lehdessään. Mutta Eliah Lovejoy vastasi, että hänen täytyi tehdä velvollisuutensa ja noudattaa omantuntonsa ääntä. Pian huomasi hän henkensä olevan vaarassa ja että häntä aiottiin murhata. Silloin kääntyi hän viranomaisten puoleen pyytäen suojelusta. Mutta — viranomaiset olivat mykät ja sokeat, kun abolitionisteille suojelusta kysyttiin. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: — Ei, ratkaiseva hetki elämässäni on tullut, enkä minä tahdo sitä paeta. Minä pelkään Jumalaa ja sentähden en pelkää tekojeni seurausta. Eräänä päivänä työskenteli hän kirjapainokoneittensa ääressä, sillä hänen työmiehensä olivat hänet jättäneet. Silloinpa kirjapainon piiritti väkijoukko, joka sytytti sen palamaan ja hyökkäsi Lovejoyn kimppuun, hänen astuessaan ulos palavasta rakennuksesta. Viisi kuulaa lävisti hänet, ja hän kaatui kuoliaana maahan, ainoastaan 32 vuoden ikäisenä. Hänen äitinsä, saadessaan tiedon pojan kuolemasta, lausui kesken katkeraa tuskaansa: — Hyvä on. Parempi kuolla vakuutuksensa tähden kuin sitä pettää!
Niin vihattuja olivat abolitionistit, että Lovejoyn ystävät pitkäksi aikaa jättivät hänen hautansa merkitsemättä. Kun he vihdoin viimeinkin uskalsivat pystyttää muistokiven sen kummulle, piirrättivät he siihen ainoastaan hänen nimensä ja sanat: jam parce sepulto (jo säästäkäät häntä haudassa)!
Toinen harras abolitionisti oli kvääkärinainen Thankful Southwick. Kaksi nuorta mulattityttöä Baltimoresta karkasi herransa luota. He tulivat Bostoniin. Mutta luullessaan juuri olevansa turvallisina matkalla Kanadaan, joutuivat he kiinni ja vietiin oikeuteen. Koko Bostonin kaupunki tuli liikkeelle; toiset pitivät onnettomien orjatarten puolta, toiset olivat heitä vastaan. Kauppiaat selittivät, että orja oli osa jonkun henkilön omaisuudesta ja että tytöt siis olivat saatettavat takaisin omistajallensa. Abolitionistit taasen väittivät yhtä jyrkästi, että jokainen ihminen omistaa itsensä, kunnes Jumalan kaikkivaltiaan antama myyntikirja näytetään. Thankful Southwick ja hänen miehensä olivat sill'aikaa tehneet varustuksensa, ja heidän toimestaan siepattiin sukkelasti tytöt oikeussalista aivan tuomarin nenän alta. Orjanomistajan asianajaja, epäillen omain silmiensä todistusta, tuijotti ällistyneenä siihen tyhjään paikkaan, jossa tytöt vast'ikään olivat seisoneet. Silloin kääntyi Thankful hänen puoleensa ja katsahti häneen vakavilla, harmailla silmillään, lausuen: — Ystäväni, saaliisi on tällä kertaa päässyt sinulta menemään! — jonka jälkeen hän tyvenenä astui ulos huoneesta.
Sisaret Sarah ja Angelina Grimké olivat kasvimaan-omistajan tyttäriä Etelästä. Vaikka olivat syntyneet ja kasvatetut orjavaltiossa, tulivat he abolitionisteiksi sydämensä pohjasta. Jo aikaisin olivat he ympäröivän neekeriväestön hyvinä enkeleinä, sitoivat monen reveltyneen seljän ja lohduttivat monta »kuolemaan asti murheellista sydäntä». Kun he ensi kertaa tulivat ymmärtämään, kuinka hyljättävä tuo tapa oli, että kirkoissa pidettiin eri lehtereitä ja alttareita neekerejä varten, istuivat he heti mustien pariin. Papin varoituksiin vastasivat he vain: — Näitä meidän sisariamme ja veljiämme on syyttömästi nöyryytetty. Me tahdomme jakamalla heidän alentamisensa osoittaa, että paheksumme kirkon käytöstapaa heitä kohtaan. — Isän kuoleman jälkeen laskivat sisaret orjansa vapaiksi ja lähtivät ulos matkoille kautta kaiken maan, pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan.
Angelinan ensimäisistä ilmestymisistä julkisessa elämässä kerrotaan seuraavaa:
Eräänä päivänä istui Garrison kovin väsyneenä ja alakuloisena »The Liberator» lehden toimituspaikassa. Silloin astui sisään nuori, hiljainen tyttö kvääkärinaisten puvussa ja ojensi hänelle paperikääryn. Hän avasi sen ja näki sen sisältävän kauniisti puhtaaksi-kirjoitetun käsikirjoituksen »Pohjan naisille.»