Jos jo Dred Scottin asia oli kiihoittanut mieliä, niin herätti John Brownin kohtalo täydellisen rajuilman koko maassa. Kongressissa, joka alkoi joulukuun 5 p:nä 1859 ja kesti vielä kappaleen matkan kesäkuuta 1860, tapahtui myrskyisiä kohtauksia. Ehdoiteltiin päätös, jonka mukaan ei kongressilla eikä territorioiden lainsäätävillä kokouksilla olisi valtaa kieltää orjuutta territorioissa, kun näitä otettiin liittovaltioon. Keskustelua tästä asiasta kesti lähes 4 kuukautta. Joukko sopimuksia ehdoitettiin, mutta turhaan. Puolueet erkanivat yhä kireämmälle, ja ääniä alkoi kuulua, jotka huusivat sotaa kysymyksen ratkaisemiseksi. V. 1861 helmikuussa kokoontui edusmiehiä 13 vapaasta ja 7 n. s. puolueettomasta eli rajavaltiosta »rauhakongressiin». Tämä jätti sovinto-ehdoituksen varsinaiseen kongressiin, joka kuitenkin sen hylkäsi ja sen sijaan omaksui päätöksen, joka ikuisiksi ajoiksi kielsi kongressia sekaantumasta orjuutta koskeviin asioihin noissa eri valtioissa. Tätä päätöstä ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt valtiosäännössä määrätty ääniluku, eikä siitä sentähden tullut mitään varsinaista lakia.
Orjavaltiot sentähden eivät tyytyneet tähän päätökseen. Etelä-Carolina nosti ensimäisenä kapinalipun ja lähetti kehoituksen toisillekin etelävaltioille eroamaan Unionista. Nämä ens'aluksi kieltäytyivät. Mutta kun vuonna 1860 Abraham Lincoln, pohjoisten valtioiden ehdokas ja abolitionismin tunnustaja, valittiin presidentiksi, luopuivat liittovaltiosta Floridan, Alabaman, Mississipin, Georgian ja Louisianan valtiot. Ne valitsivat presidentikseen Jefferson Davis'in, voimakkaan ja sotataitoisen, mutta samassa kunnianhimoisen ja säälimättömän miehen, ja antoivat itselleen yhteisnimityksen Amerikan Konfedereeratut (= liittoväliset) valtiot. Näiden yhteishallitus asettui Montgomeryn kaupunkiin Alabaman valtiossa.
Niinkuin Garrison ja Phillips aikoinaan olivat ilmestyneet herättämään maata tietoon ja tajuntaan orjuuden häpeästä ja kurjuudesta, samaten ilmestyi Abraham Lincoln päättämään heidän työtänsä ja pelastamaan maata. Hän oli syntynyt v. 1809, köyhäin vanhempien poikana. Kuusi kuukautta vuodessa sai hän käydä koulua, mutta väli-ajat täytyi hänen tehdä kovaa ruumiillista työtä, ensiksi paimenpoikana, sitten päiväläisenä ja veneenkuljettajana. Viimein tuli hän kauppapalvelukseen, jolloin hän sai tilaisuutta lukemaan, jotta hän voi suorittaa oikeustieteellisiä tutkinnoita ja ruveta asianajajaksi. Vähää myöhemmin hän valittiin, ensiksi Illinoisin valtion lainsäätävään kokoukseen, sitten kongressiin. Täällä herätti hän heti huomiota terävän silmänsä, rehellisyytensä ja syvien tietojensa tähden. Kun puolueet orjakysymyksen kautta joutuivat yhä kireämpään asemaan toinen toistansa kohtaan, alkoivat pohjoisten valtioiden silmät kääntyä Lincolnin puoleen, häntä kun arveltiin mieheksi, joka voisi pelastaa maan kaikesta tästä hämmingistä.
Lincoln oli näet mies, jonka itsehillintä oli aivan tavaton ja järkisyys selvä. Vaikka abolitionisti täydeltä vakuutukseltaan ollen, osoittivat kaikki hänen tekonsa ja toimensa kuitenkin aina hillitsevää malttia. Mutta sen ohessa ilmestyi hänessä järkähtämätön lujuus ja kestäväisyys, hänen taistellessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana. Hänen menetystavastaan tuli näkyviin lämmin isänmaanrakkaus, joka ponnisti häntä voimakkaasti edistämään Unionin uhattua pysymistä, lahjomaton oikeudentunto, joka ei koskaan sallinut laillisten muotojen ja oikeuksien polkemista, sekä kaikkien toiveiden pahasti pimetessäkin rikkomaton usko vapauden voimaan, siveellisten voimien lopulliseen voittoon. Kaikki nämä ominaisuudet, joihin yhtyi tavattoman miellyttävä olemustapa, tekivät, että Lincoln vaikutti erinomattain suuresti ja jalostuttavasti kaikkiin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Ei se ollut mikään helppo virka, johon Lincoln tuli, kun hän noudatti kutsumusta astumaan Yhdys-Valtain presidentiksi. Hänen vaalinsa saattoi koko Etelän raivoon; mielet kuohuivat kautta kaiken maan. Toiselta puolen vaativat abolitionistit, että orjat heti silmänräpäyksessä julistettaisiin vapaiksi. Toiselta puolen huusivat orjavaltiot orjuuden pysyttämistä ja orjakaupan laventamista.
Lincoln ei kuitenkaan antanut kummankaan puolueen häiritä itseänsä aikeissaan. Hän teki maansa tilan perinpohjaisen tutkimuksen alaiseksi ja ryhtyi sen mukaan hankkeisinsa. Hänen ensimäinen työnsä oli se, että hän julistuksen kautta selitti lujasti päättäneensä säilyttää liittovaltiosäännön eheänä sekä pysyä kiinni siinä peri-aatteessa, ett'ei milläkään valtiolla olisi oikeutta toisten suostumuksetta luopua Unionista. Muuten selitti hän tahtovansa taipua etelävaltioiden kohtuullisiin vaatimuksiin sekä, jos mahdollista, ratkaista riitakysymystä rauhallisilla keinoilla. Vieläpä ehdoitti hän, että liittovaltiosääntö tarkastettaisiin tarkoitusta varten kutsutun kokouksen kautta.
— Teidän käsissänne, tyytymättömät maanmiehet, — sanoi hän — eikä minun, on sodan vaiherikas mahdollisuus. Hallitus ei tahdo teitä hätyyttää. Sen kanssa ette joudu tappeluun, jos ette itse tee hyökkäystä. Intohimo on ehkä päästänyt irti rakkauden siteet väliltämme, mutta se ei saa niitä rikki repiä. Muistojen salaperäiset jänteet, jotka yhdistävät jokaisen tappokentän, jokaisen isänmaan-ystävän haudan jokaiseen sykkivään sydämeen tässä maassa, ovat sovituksen jänteinä soivat, kun paremmat tunteemme niitä taasen koskettavat, joka totisesti kerran on tapahtuva.
Muutamilta tahoilta sekä Amerikassa että Euroopassa on moitittu sitä, että pohjoisvaltiot muka viivyttelivät ryhtymästä ratkaiseviin hankkeisin. On sanottu, että Yhdys-Valtojen hallitus viimeisiin saakka vältti selvää politiikia, että se vartoili ja katseli mihin orjavaltiot ehkä suostuisivat. Niin olikin osaksi laita, ja se oli epäilemättä seuraus Lincolnin vaikutuksesta. Mutta toiselta puolen tulee meidän huomata, että tässä oli kysymyksenä veljessota. Moniaalla piti isä Unionin, poika konfedereerattujen puolta, taikka päin vastoin. Kun sota siten tulisi tuottamaan tavallista suurempaa onnettomuutta, ei sovi ihmetellä, että ne, jotka siitä vastata saivat, kauvan arvelivat, ennenkuin ryhtyivät päättävään toimeen.
Sitäpaitse pitävät monet sitä suurena valtiomies-viisauden tekona, ett'ei Lincoln heti noudattanut tuota abolitionistien vaatimusta, että orjat paikalla vapautettaisiin. Vaikka hän itse oli abolitionisti, tiesi hän yltäkyllin, että pohjoisvaltioissa oikeastaan vain taisteltiinkin Unionin yhteyden puolesta ja että itse teossa piitattiin hyvin vähän orjien asemasta. Tietäjän silmällä näki Lincoln, että tarvittaisiin sodan kauhut, ennenkun pohjoisvaltiot heräisivät siitä huolimattomuudesta orjuuden kurjuuteen nähden, johon vuosisatojen tavat ja ennakkoluulot oli heidät nukuttanut. Sentähden odotti hän oikeaa aikaansa, älyten, että orjuuden lakkauttaminen saisi todellakin merkityksen vasta silloin, kun kansa itse sitä vaatisi. Mutta ennenkun tämä voi tapahtua, oli tarpeellista, että ajatus sen välttämättömyydestä täydellisesti kypsyi pohjoisvaltioiden kokonais-väestössä.
Lincolnin sovinnollinen käytöstapa ei herättänyt mitään vastakaikua orjavaltioissa, jotka pitivät sitä heikkouden merkkinä. He vastasivat hänen julistukseensa siten, että niiden sotajoukot hyökkäsivät Fort Sumter nimisen, Etelä-Carolinassa sijaitsevan Unionin linnoituksen kimppuun. Samaan aikaan, kuin nämä vihollisuudet puhkesivat, luopuivat liittovaltiosta Pohjois-Carolina, Tennessee ja Arkansas. Sillä oli sota julistettu.