Abolitionistien vastustajat pohjois-valtioissa huusivat nyt ääneensä, että nämä »mielettömän kiihoituksensa» kautta olivat synnyttäneet tarpeettoman sodan. Ennemmin tai myöhemmin olisi orjuus käytännöllisistä syistä käynyt mahdottomaksi. Orjanomistajat olisivat muka itse tulleet ymmärtämään, ett'ei orjuus kannattanut ja että se ainoastaan näennäisesti oli tuottava. Sitä paitsi olisi ollut parempi maltilla odottaa sitä aikaa, jolloin yleisen mielipiteen paino olisi pakoittanut orjanomistajia lakkauttamaan orjuuden, kuin väkivallalla toimittaa muutosta.
Kuinka perättömät nämä syytökset olivat, nähdään paraiten siitä, että Lincolnin rauhallinen politiiki ei vaikuttanut vähintäkään orjavaltioiden mieleen. Niinkuin nämä kaikkein ensimäisinä olivat huutaneet sotaa, niinpä ne nytkin ensimäisinä ryhtyivät säälimättömällä pontevuudella taistelemaan entisiä liittoveljiänsä vastaan. Sitä vastaan abolitionistit, jos lukee pois John Brownin ja hänen vähälukuiset joukkolaisensa, aina olivat vaatineet ainoastaan rauhanaseiden käyttämistä. Syytökset heitä vastaan todistivat vain, kuinka syvällä epäkohdan juuret vielä olivat. Sitä ei tahdottu nähdä, ei tahdottu tulla herätetyksi huolettomuuden unesta, ja senpätähden karattiin raivossa niiden niskaan, jotka siihen pakoittivat. Semmoisia esimerkkiä on kosolta ihmiskunnan historiassa, sekä vanhemmilta että nykyiseltä ajalta. Kun joku yhteiskunta ei vielä ole saanut itselleen tarkoin selville, että se on viallinen milloin missäkin suhteessa, kääntyy sen viha aina ensiksi niitä vastaan, jotka sitä huomauttavat viallisuudesta.
Sota oli nyt kuitenkin julistettu, ja molemmin puolin tehtiin valmistuksia kamppaukseen. Puusta katsoen näytti siltä, kuin pohjois-valtiot, joiden asukasluku laskettiin 18 miljoonaksi ja maan-alue oli paljoa suurempi ja apulähteet rikkaammat, vastaisessa taistelussa tulisivat ehdottomasti olemaan etelävaltioista voittopuolella. Näiden asukasluku oli ainoastaan 5 miljoonaa, joista puolet orjia, niillä sitäpaitse ei ollut niin suuria apuvaroja eivätkä omistaneet niin tapaperäistä yhteiskuntajärjestystä kuin pohjoisvaltiot. Mutta Etelällä oli vahvemman yhteisyyden etu, sillä nuo suuret tilanomistajat siellä olivat kaikkivaltiaat, samalla kun Pohjassa itse vapaus ja tasa-arvo vaikutti vaihtelevaa erillaisuutta mielipiteissä ja ajatustavassa. Etelässä, jossa metsästys oli mieluisa ajanvietto, löytyi sitä paitse paljon enemmän hyviä pyssymiehiä. Iso joukko nuorukaisia täällä tavallisesti astui sotilassäätyyn, jonka tähden myöskin suurin osa Unionin sotajoukon upseeria oli kotoisin Etelästä ja sodan syttyessä meni konfedereerattujen puolelle. Se sotajoukko sitä vastoin, jonka pohjois-valtiot olivat haalineet kokoon, oli enimmäkseen harjaantumattomia sissiä ja vapaajoukkoja, joilta ens'alussa puuttui kelvollinen päällikkökunta ja tarpeellinen järjestys.
Asiain näin ollen sopikin odottaa, että etelävaltioiden sotajoukot ainakin joksikin aikaa menestyisivät hyvin. Niinpä kävikin. Lincolnin kutsuma 75,000 miestä pitävä pohjoisarmeija tuli tappiolle kerta toisensa perästä, huonosti varustettuna, huonosti harjoitettuna ja huonosti komennettuna kun olikin. Päinvastoin etelävaltioiden armeija eteni yhä voittorikkaampana. Viimein oli itse Washington uhattuna, ja konfedereerattujen hallitus asettui sen lähimmäksi naapuriksi Richmondin kaupunkiin. Kenraali Beauregard sai kohta sen jälkeen voiton, joka olisi tuottanut tuhoa ja turmelusta pohjoisvaltiolle, jos konfedereeratuilla vain olisi ollut kylläksi sotaväkeä tappelun jatkamista varten.
Pohjoisvaltioiden taivas näkyi pimenevän, ja kaikkien silmät kääntyivät Lincolnin puoleen, joka ei saattanutkaan maan toivomuksia häpeälle. Antamatta minkään vastuksen itseänsä viekoitella kerran viittaamaltansa tieltä, piti hän yhä edelleen lujalla kädellä pystyssä Unionin valtaa orjavaltioiden vaatimuksia kohtaan. Kuten kaikki suuret valtiomiehet, tunsi hän ihmiset ja tiesi viisaasti valita kenraalinsa. Hän nimitti Ulysses Grant'in ylipäälliköksi, ja tämä vuorostaan hankki kenraalit Sherman'in, Sheridan'in ja Mac Lellan'in. Nämä uudistivat juurtajaksain koko sotalaitoksen ja saattoivat vähitellen järjestystä pohjoisvaltioiden sotaväkeen. Vastoinkäyminen ajoi sitäpaitse näitä suurempiin ponnistuksiin. Vapaa-ehtoisia tulvaili joukottain riveihin, ja melkoisia rahasummia kokoontui. Mac Leilan kenraali valmisti hyökkäystä Richmondiin, Sherman teki onnellisen sotaretken Etelä-Carolinaan ja Georgiaan, ja Grant tunkeusi menestyksellä Tennesseehen. Mutta uudestaan synkistyi pohjoisvaltioiden hyvät toiveet, kun Beauregard, 80,000 miestä konfedereerattuja komentaen, sai uuden, melkoisen voiton (huhtikuussa 1862), ja kun Mac Lellanin aikoma hyökkäys Richmondia vastaan raukesi tyhjiin. Konfedereeratut uhkasivat jälleen Washingtonia, jonka kuitenkin, vaikka vaivoin, pelasti Mac Lellan.
Nämä uudet vastukset eivät ensinkään masentaneet voitettujen mieltä, vaan päin vastoin kannustivat heitä uusiin ponnistuksiin. Tähän asti oli Unionin hallitus jättänyt orjat vapauttamatta, se kun semmoisen hankkeen kautta ei tahtonut hukata mahdollisuutta sovintoon etelävaltioiden kanssa. Mutta nyt tuli se hetki, jota Lincoln oli ennustanut, kun sekä kansa että hallitus vaati orjain heti tapahtuvaa vapauttamista. Elokuussa 1861 suunnattiin ensimäinen isku orjuutta vastaan lailla, joka laski vapaiksi kaikki orjat, joita oli pakoitettu sotimaan kapinoitsijain armeijassa. Mutta vasta kun tuuma tuumalta oli lähestytty sitä kantaa, ilmestyi 1862 Lincolnin julistus, joka ilmoitti, että hän tammikuun 1 p:nä 1863 selittäisi kaikki ihmiset vapaiksi muutamissa valtioissa, jotka silloin mainittaisiin. Ja sanottuna päivänä, tammikuun ensimäisenä vuonna 1863, julistettiin orjat ikuisiin päiviin vapaiksi valtioissa Arkansas, Tennessee, Texas, Louisiana, Florida, Alabama, Mississippi, Georgia, Virginia, Pohjois- ja Etelä-Carolina. Täten olikin orjuus kielletty koko maassa, sillä muut valtiot olivat vähitellen sen lakkauttaneet kongressin hyväksymäin lainkieltojen kautta.
Siten se suuri päämaali, jota varten abolitionistit olivat taistelleet, nyt oli saavutettu. Mutta vielä hämmensi voittoa veljessodan katkeruus, jonka kauhut sai kaikki voittovirret vaikenemaan. Iso osa vapautettuja neekerejä meni pohjoisvaltioiden armeijan palvelukseen jossa he muodostivat suuria väki-osastoja ja taistelivat kiitettävällä urhoudella.
Tappotanterella kallistui yhä tappelun onni milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Viimein onnistui kenraali Mead pohjoisvaltioiden armeijalla saamaan ratkaisevan voiton Gettysburgin luona, ja pian sen jälkeen valloitti Grant linnoitetun Vicksburgin, jota kauvan oli piiritetty suurella kiivaudella. 1864 nimitettiin Grant Unionin kaikkein sotajoukkojen ylipäälliköksi, ja hän tiesi antaa sotaliikkeille yhteyden ja kokonaisuuden, jota niissä sitä ennen ei ollut. Tämän tähden sotaretkeä tästälähin jatkettiin suurella voimalla, ja Pohjan joukot alkoivat kaikilta tahoilta voittorikkaasti tunkeutua vihollisen alueelle.
Kesken sotaa, samalla kun pohjoisvaltiot varmasti, vaikka hiljoilleen, lopullista voittoa lähestyivät, oli uusi presidentin-vaali toimitettava. Tuskalla vartoivat Unionin ystävät — eikä ainoastaan Amerikassa, vaan myöskin Euroopassa — vaalin päätöstä. Oliko Amerikan kansa ratkaisevalla hetkellä luopuva uskostaan itsehensä ja uskostaan siihen, mikä oikeaa on? Vai oliko se voittorikkaana lähtevä taistelusta ja osoittava lujaa luottamusta niihin peri-aatteisin, jotka tähän saakka olivat sitä elähyttäneet vapauteen ja oikeuteen? Tämän voisi kansa näyttää ainoastaan siten, että se ylimmäiseksi pääksensä valitsisi uudestaan sen mainehikkaan kansalaisen, joka oli kantanut viime vuosien jättiläistaakkaa. Kaikkialla oli presidentin-vaalin aikana kovaa kiihtymystä ja eripuraisuutta. Muutamat tahtoivat, kauhistuneina sodan hirmuista, tehdä rauhan etelävaltioiden kanssa mihin hintaan hyvänsä. Toiset taasen arvelivat, että näiden pitäisi erota Unionista, jolloin muka uusi liittovaltio oli muodostettava paremmalle pohjalle kuin vanha. Lincoln yksinään oli tyven, selväpäinen ja täynnään luottamusta. Tuntui siltä, kuin olisi hänen tukevat hartiansa vaivatta kantaneet kokonaisen kansan tuskat ja huolet. Hän lähtikin voittorikkaana koetuksesta, kun kansa valtaavalla enemmistöllä antoi äänensä hänelle.
Lincolnin ja pohjoisvaltioiden kunniaksi on luettava, että he ensiksi niin kauvan kuin suinkin viivyttivät ratkaisevaa rynnäkköä etelävaltioita vastaan, mutta sitten jyrkästi pysyivät suostumatta rauhantekoon kapinoitsijain kanssa muulla ehdolla, kuin että nämä täydellisesti alistuisivat Unionin isännyyteen. Jos olisivat horjuneet tässä kohden ja myöntyneet ennen aikojansa, ei orjuus ikinä olisi surmaniskuansa saanut eikä sodasta niin muodoin mitään satoa lähtenyt.