Vuonna jälkeen Lincolnin toista vaalia tuli ratkaisevat tapaukset, jotka vihdoinkin tekivät sodasta lopun. Verisen tappelun perästä valloittivat Grant ja Sherman lujasti linnoitetun Richmondin, jossa kapinoitsijain hallitus oli pitänyt pesäänsä. Vähää myöhemmin täytyi kenraali Leen antautua vangiksi 26,000 miehen kanssa, jotka olivat koko loput Etelän armeijasta. Näiden voittojen kautta muserrettiin konfederationin uppiniskainen vastustus, ja myöskin sen kannattajat pohjoisvaltioissa nöyrtyivät kansan-tahdon alle, joka niin voimakkaasti oli Lincolnin uudessa vaalissa sanansa lausunut.
Kapina oli täten kukistettu, ja rauha tehtiin (v. 1865) etelävaltioiden ja Unionin kesken. Mutta sillä ei suinkaan kaikki ollut saatettu entiseen kuntoonsa. Lincolnin asiana oli nyt tarttua suuren tehtävänsä toiseen puoleen, sovinnon kauniisen työhön, joka niin hyvin sopikin hänen lempeälle luonteelleen. Tässä auttivat häntä uskollisesti abolitionistit, jotka nyt olivat yhtä innokkaat vaatimaan täyttä anteeksi-antoa kaikille, jotka olivat olleet osallisina kapinassa, kuin he ennen olivat käyneet pitkälle heitä ja heidän menetystapaansa moittiessaan. Ainoastaan siinä he olivat järkähtämättömät, että hallitus nyt, kun sota oli loppunut ja kapina kukistettu, ei saisi löyhyyden ja sopimattoman myöntyväisyyden kautta päästää voiton hedelmiä käsistään.
Kaikkialla kaikuva voitonriemu tuli kuitenkin äkkiarvaamatta häirityksi häpeällisen, alhaisesta kostonhimosta ja surkuteltavasta puolueraivosta lähteneen ilkiötyön kautta. Eräänä iltana (huhtikuun 14 p:nä 1865), Lincolnin istuessa Washingtonin teaterissa, ryntäsi muuan näyttelijä, kotoisin etelävaltioista, esiin ja ampui häneen laukauksen pistoolista sillä seurauksella, että presidentti seuraavana aamuna kuoli.
Amerikan kansan saattoi tämä halpamielinen salamurha syvään suruun, ja kuolonsanoma synnytti tuskauttavan hämmästyksen koko sivistyneessä maailmassa. Mutta vaikka Lincoln kaatui kesken työtänsä sitä päämaalia vasten, johon hän oli pyrkinyt jalomielisyydellä ja tyvenellä kestäväisyydellä, ei hänen tehtävänsä kuitenkaan hukassa ollut. Vapauden ja oikeuden ystävät liittyivät päin vastoin lujemmasti yhteen ja päättivät, hänen jalon muistonsa elähyttäminä, sen työn, jonka hän oli alkanut. Orjuus oli peruuttamattomasti lakkautettu, ja mahtava Unioni, joka nyt oli kestänyt kovimman koetuksensa, oli voimallisempana kuin koskaan ennen.
Varapresidentti Andrew Johnson astui, valtiosäännön määräysten mukaan, murhatun Lincolnin seuraajaksi. Hänkin oli korkealle kohonnut matalasta asemasta; oli näet nuoruudessaan ollut räätäli. Hän oli voimakas, lujatahtoinen mies, teräväjärkinen ja pelkäämätön; henkilö siis, joka hyvin kykeni vaikeaa tointa täyttämään. Mutta hänellä ei ollut sitä tyventä malttia, sitä lempeämielisyyttä ja sielun ylevyyttä, josta Lincoln oli tunnettu. Senpätähden sopi hän kyllä ulkonaisten asiain järjestäjäksi, vaan ei niiden veristen haavain parantajaksi, jotka sota oli iskenyt.
Unionin armeija, jossa sodan loppupuolella oli toista miljonaa ihmisiä, saatiin verrattain helposti hajalle, kun näet sekä sotamiehet että päällikkökunta heti palasi takaisin rauhallisille askareillensa. Mutta vaikeampi oli saada etelävaltioissa aikaan sitä uudistusta, joka tietysti oli tarpeesen orjuuden lakkauttamisen johdosta. Liittovaltio-säännössä ei ollut mitään määräystä semmoisen valtion vastaanotosta uudestaan, joka oli luopunut liitosta. Jos nyt ilman mitäkään olisi kapinallisille valtioille myönnetty kaikki heidän entiset etunsa, niin olisivat neekerit ilman tarkastusta jääneet entisten herrainsa käsiin. Neekerien oikeus suojelukseen niin myöhään saavuttamassansa vapaudessa oli pohjoisvaltioiden väestön mielestä tärkeämpi kuin kaikki tietopuoliset kysymykset eri valtioiden suhteista Unioniin. Pohjoisvaltioiden asukkaat tahtoivat sentähden kapinallisia valtioita jaettaviksi sotilaspiireihin, joissa kussakin presidentin nimittämä käskynhaltia pitäisi ylimmäistä komentoa. Tämän tulisi valvoa kaikkein asukkaiden persoonallisia oikeuksia. Jokainen valtio jäisi tähän tilaan siksi, kunnes valitut kansanedustajat, jotka valittaisiin katsomatta puolueesen tai rotuun, julkisesti selittäisivät tunnustavansa valtiosäännön 14 artikkelia, joka koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Heti tämän tehtyänsä julistettaisiin valtio kongressin kautta jälleen-otetuksi valtioliittoon ja asetetuksi entisiin oikeuksiinsa.
Niin kävikin. Vähitellen alistui toinen etelävaltio toisensa perästä näihin ehtoihin, kunnes vihdoin, kun Georgia heinäkuussa 1870 uudestaan otettiin Unioniin, tämä oli täydellinen.
Mutta nämä muutokset eivät suinkaan tapahtuneet levossa ja sovussa. Neekerien saavuttamaa persoonallista vapautta tietysti ei voitu heiltä riistää, mutta sen sijaan kieltäysivät etelävaltiot kiven kovaan myöntämästä heille täysiä kansalais-oikeuksia. Valko-ihoiset Etelässä olivat liian kauvan tottuneet pitämään mustia kaluina, joihin nähden heidän ei tarvinnut mistään vastata, tahtoaksensa nyt hyvällä tunnustaa heitä yhtävertaisiksi. Mitä verisimpiä julmuuksia harjoitettiin vapautettuja neekerejä kohtaan, julmuuksia, joita voi täysin verrata orja-olojen väkivaltaan. Toisinaan pantiin toimeen todellisia neekeri-verilöylyjä. Tästä harmissaan vaativat pohjoisvaltioiden edustajat kongressissa v. 1866 lain säätämistä, jonka kautta neekerit saisivat oikeuden käyttää turvakseen hallituksen sotajoukkoja, mahdollisia väkivaltaisuuksia vastaan valkoisten puolelta. Sen ohessa tulisi heidän saada osuuksia valtion maasta sekä varoja koulujen perustamiseen lapsillensa. Presidentti arveli kuitenkin tämän lain liian jyrkästi tunkeuvan eri valtioiden lainsäätämis-oikeuteen ja kieltäytyi sitä vahvistamasta. Vieläpä hän julisti kongressin jääviksikin, koska yksitoista etelävaltiota vielä oli Unionin ulkopuolella eikä siis myöskään kongressissa edustettuna. Laki ajettiin perille presidentin kiellosta huolimatta, mutta siitäpä hänen ja kongressin keskinäinen väli rikkoutui ja pysyi riitaisena, kunnes Johnson 1869 luopui virastansa ja Grant astui hänen paikalleen. Grantille vähitellen onnistui saada presidentin ja kongressin keskinäinen väli hyväksi jälleen, hän kun voimakkaasti ylläpiti järjestystä etelävaltioissa ja turvasi neekerien oikeuksia.
* * * * *
Orjain vapauttamisen suuri työ oli toimitettu. Mutta vieläkin oli jälellä tehtävä abolitionisteille. Vapautetut orjat jäivät vapautuksen kautta oman onnensa nojaan ja olivat edelleen elintapansa johdosta melkein yhtä avuttomassa tilassa kuin lapset. Olivat kodittomat, työttömät, tietämättömät ja taitamattomat. Heidän entiset herransa — hyvin harvoilla poikkeuksilla — eivät tehneet mitään heitä auttaaksensa, kiukuissaan kun olivat kovin siitä aineellisesta tappiosta, niistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä, joita orjat olivat heille saattaneet.