Hänen vaimonsa ja tyttärensä suorittivat emännän tehtävät arvokkaalla ja herttaisella tavalla. Tytär on ainoa lapsi vanhuksen edellisestä avioliitosta mulattinaisen kanssa ja hänellä on isän omituinen ihonväri. Hän nauttii sekä isänsä takia että itse tähtensä suurta luottamusta ja hänelle on uskottu monta luottamustointa niissä lukuisissa naisyhdistyksissä, joita Philadelphiassa, samoin kuin useimmissa muissa Ameriikan kaupungeissa, on niin viljalta. Robert Purvisin perhe-elämää on aina kehuttu esikuvaksi kelpaavana. Heti naimisensa jälkeen vihastui hän siitä, että hänen vaimonsa ei sallittu hänen kerallaan mennä äänestämään, niin kovasti, että ei siitä päivin ole käyttänyt omaakaan äänestys-oikeuttaan, — yhtä epäkäytännöllinen kuin ritarillinen tapa käsitellä asiaa. — "Joko on meillä molemmilla äänestys-oikeus, tahi ei kummallakaan", sanoo hän vielä nytkin ja silmästä leimahtaa äkkiä salama, "enkä tahdo minä ennen laskea vaalilippuani uurnaan, kuin vaimoni ja tyttäreni voivat seurassani astua sen ääreen."

Keskustelu kääntyi pian muinaisiin aikoihin ja isäntää pyydettiin kertomaan jotain. Robert Purvis hymyili, mutta esteli alussa. Hän ei muka ollut mikään puhuja, parempi olisi, että hänen vanhat ystävänsä miss Grew ja miss Thompson ottaisivat kertoakseen. Mutta kun estelyt eivät auttaneet, suoristausi hän arvokkaannäköisesti ja alkoi:

— Ne olivat ne ajat, jolloin maan-alainen rautatie pantiin käytäntöön pohjoisvaltioissa. Sillä me abolitsionistit tarkotimme salaista järjestelmää kuljettaa pakenevia orjia toisesta valtiosta toiseen. Meillä oli etelässä uskotut lähettiläämme, joiden puoleen onnettomat henkipatot ensin kääntyivät. Nämä lähettivät heidät sitten pohjoiseen päin, ensiksi Philadelphiaan, jossa Mary Grew, Adeline Thompson, Lucretia Mott, hänen miehensä James Mott sekä muita jaloja naisia ja miehiä oli valmiina vastaan-ottamaan, lymyttämään ja lähettämään heidät edemmäksi. Rochesterissa oli meillä tuo nyt 80 vuotias Amy Post, jonka talossa varmaan aina tiesi voivansa löytää yhden tai useampia pakolaisia kellariin tai ylisille kätkettyinä. Sieltä oli vielä hyvä joukko matkaa Kanadaan, mutta välitienoillakin oli avuliaita ystäviä, valmiita rikkomaan tapoja ja lakia totellakseen korkeampaa lakia, joka heidän sydämmissään hallitsi.

Siihen aikaan karkasi muudan nuori, älykäs mulatti Virgiiniasta. Kätkettyään ja autettuaan häntä Philadelphiassa, lähettivät James ja Lucretia Mott hänet "Rautatietä" pohjoiseen päin. Alussa kävi kaikki hyvin ja Amy Post otti hänet vastaan avoimin sylin. Pahaksi onneksi oli orja taitava työn tekijä ja hänen isäntänsä oli ansainnut suuria summia käyttämällä häntä maksusta muilla työssä. Etsiskelemiset olivat sen vuoksi tavattoman pontevat ja viimeinen "asioitsija", jonka piti lähettää mies rautatiellä Kanadaan, ei hädissään tiennyt muuta keinoa vaan lähetti hänet hienoreikäisessä tynnyrissä edemmäksi. Tynnyri tai astia lähetettiin parin tusinan muun, nauloilla täytetyn tynnyrin mukana Kanadaan. Mutta takaa-ajajat olivat jo tulleet niin lähelle pakolaista, että saapuivat viimeiseen piilopaikkaan vähäistä myöhemmin kuin tynnyrit olivat matkalle lähetetyt. "Asioitsijaa" hätyytettiin, eräs rautatienmies ilmaisi salaisuuden ja samassa tuokiossa lähetettiin sähkötietä käsky, että naulatynnyrit pysäytettäisiin matkalla ja tutkittaisiin, ennenkuin ehtivät Kanadan rajalle. Niin tapahtuikin. Mutta kaikeksi onneksi olikin selittämättömästä erehdyksestä se tynnyri, johon mulatti oli kätketty, jäänyt pysäyttämättä ja lähetetty Kanadaan. Kun ei tynnyrissä ollut mitään osotetta, asetettiin se tavaramakasiiniin. Päivä kului toisensa perästä, eikä kukaan tullut sitä noutamaan, sillä "asioitsija" oli kiireesti ilmottanut ystävilleen Kanadassa, että yritys oli rauvennut tyhjiin sekä että hänellä ja heillä ei enää ollut muuta tehtävää kuin varoa omaa nahkaansa. Vihdoin kolmen päivän kuluttua saivat ystävät tietää takaa-ajajien pettymyksen. He alkoivat aavistaa asian todellista laitaa, kiirehtivät rautatien-asemalle kyselemään ja löysivät vihdoin miesraukan puoleksi tukehtuneena, näljästä ja janosta nääntyneenä, mutta vielä elossa ahtaassa vankikopissaan. Hänen pienet eväsvaransa olivat loppuneet jo toisen päivän aamuna, töintuskin hän voi liikahtaa istuvasta asemastaan, häntä vaivasi kamala epävarmuus kohtalostaan, mutta siitä kaikesta huolimatta ei hänen edes johtunut mieleensäkkään ilmottaa olinpaikkaansa. Niin valtavasti vihasivat nämä pakolaiset orjuutta ja herrojaan, että mieluummin kärsivät kuoleman, kuin palasivat takaisin.

— No niin, mitenkäs mulatin sitten kävi?

— Ooh, hän virkosi vähitellen Kanadan-ystävien hoidosta ja tuotti meille paljo kunniaa. Kertomus hänen matkastansa naulatynnyrissä kulki ympäri maata ja tuli meille hyödylliseksi orjien-omistajia vastaan. Arveltiin, että orjia varmaankin kohdeltiin julmemmin kuin osattiin aavistaakkaan, koska karanneet ennemmin olivat valmiit kuolemaan tuskallisen kuoleman kuin palasivat herrojensa luo.

— Kertokaa nuoresta P:stä — pyysi miss Grew. Robert Purvis näytti olevan hämillään. Hän yskäsi ja alkoi uudelleen: — eräs mies Georgiassa oli kuuluisa kovuudestaan orjilleen. Yksi niistä päätti vihdoin paeta ja tuli meidän luoksemme Philadelphiaan. En tiedä, olimmeko me sillä kertaa tavallista hitaammat toimissamme, tai olivatko lain palvelijat tavallista nopeammat. Pääasia oli, että he saivat orjaraukan kynsiinsä ja veivät hänet pois. Minä olin siihen aikaan — mr Purvis hymyili — nuori ja kuumaverinen. Vannoin pelastavani sen miehen, tapahtukoon se sitte vaikka lainvalvojain nenän edessä. Miehen karkaamiseen liittyi raskauttavia seikkoja, joten asiasta ruvettiin käymään oikeutta. Tietysti olin minäkin haastettu, pahasti kun olin asiaan sekaantunut. Kävin toisesta asian-ajajasta toiseen saadakseni apua. He kohauttivat olkapäitään. Asiani, eli oikeimmin neekerin asia oli toivoton, eikä heillä ollut halua siihen ryhtyä. Huomattuani, ett'ei laista ollut, avun toivoa, päätin, nuori ja rohkea kun olin, ottaa lain omaan käteeni. Mustalle ajurilleni, James Mottille ja parille muulle ystävälle uskoin salaisen tuumani ja ryhdyin valmistuksiin. Oikeudenkäyntipäivänä kohtasimme toisemme, pakolainen ja minä, silmänräpäyksen ajan lakituvan eteisessä, kun häntä vartioittuna vietiin oikeuden eteen.

— Oletko valmis valitsemaan elämän tai kuoleman? — sain tilaisuuden hänelle kuiskata.

— Olen, massa, — vastasi mies, hampaitaan kiristäen.

Lakituvassa kohtasi minua liikuttava näky, sillä pakolaisen nuori kaunis vaimo, mukanaan heidän ainoa lapsensa, vuoden vanha poika, oli seurannut miestään ja oli tuotu lapsineen arestista yhdessä hänen kanssaan. Tuomari, kunnioitettava kelpo vanhus, oli heltymäisillään joka kerta kun sattui silmäilemään itkeentynyttä, epätoivoista äitiä, mutta monivuotinen palvelus oikeushuoneissa oli karaissut hänen sydämmensä, eikä tuomiota lievennetty. Istunto loppui, kun vielä oli lausuttu muutamia nuhteita ja varotuksia tuomitulle, että hän nöyrästi kärsisi ansaitun rangaistuksen.