— Hän ei koskaan tule sitä kärsimään! — huudahtin minä. Yht'äkkiä olin syöksynyt tuomitun luo, ystäväni hänen vaimonsa luo. Silmänräpäyksessä tempasimme heidät hämmästyneen ja valmistaumattoman vartijaston käsistä ja suorastaan viskasimme heidät vaunuihin, jotka minun salaisesta käskystäni seisoivat oven ulkopuolella, kaksi nopeinta hevostani eteenvaljastettuina. Ja seuraavan silmänräpäyksen kuluttua laukkasivat hevoset nuolen nopeudella pohjoiseen päin. Luonnollisesti meitä ajettiin takaa, mutta onni oli meille myötäinen, ystävät auttoivat meitä pitkin matkaa ja perhe pelastettiin.
Pappi pudisti päätään, kun Robert Purvis, melkein hengästyneenä, säihkyvin silmin, kädet elehtelevinä oli kertomuksensa lopettanut. — Niin, niin, — jatkoi hän tyynemmin, huomatessaan papin paheksivan katseen — se oli tavaton teko, muuksi en sitä sano. Mutta te, ladyt ja gentlemanit, ette käsitä, mihin vääryys ja julmat lait voivat meidät pakottaa.
— Mitenkä pakolaisten kävi?
— Miehestä tuli taitava ja suosittu koneseppä. Myöhemmin, orjien vapautuksen jälkeen hyötyi hän ja tuli rikkaaksi. Useita vuosia myöhemmin tuli luokseni nuori mies, mulatti, hienosti puettu ja kauttaaltaan gentlemanni.
— Te ette tunne minua, — sanoi hän hämillään, — mutta uskalsin tulla luoksenne, koska...
— Terve tultuanne — sanoin minä — kasvonne näyttävät minusta tutuilta, mutta luulempa ett'emme ole ennen tavanneet toisiamme.
— Olemme kyllä — vastasi hän — Philadelphian lakituvassa 25 vuotta sitten. Minä olen P:n, sen orjan poika, joka karkasi Georgiasta ja jota te autoitte oman henkenne uhalla.
— Teidän pitäisi puhua näille nuorille naisille Grimkén sisaruksista, — huomautti vanha miss Thompson.
Robert Purvisin korkea otsa synkistyi. Hän alkoi taas: — useita vuosia takaperin asui New-Orleansin läheisyydessä rikas kasvatusmaan-omistaja Grimké molempine tyttärineen. Vaikka olivat kasvatetut etelässä, jossa orjuus joka puolella heitä ympäröitsi, tuli sisarista, Sarah ja Angelina Grimké, hartaita orjuuden vastustajia. Isänsä kuoleman jälkeen vapauttivat he kaikki orjansa, myivät tilansa ja alkoivat matkustaa ympäri maata pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan. He olivat vielä nuoret, jokseenkin kauniit ja aikaansa nähden erittäin sivistyneitä. Suurella kaunopuheliaisuudella ja tulisella innolla puolustivat he vapautta ja joka paikassa tungeskeltiin heitä kuulemaan. Vihdoin he tulivat Philadelphiaan. Huhu oli kulkenut heidän edellään ja mielet kaupungissa olivat kuohuksissa heidän saapuessaan. Toiset heitä puolustivat, toiset vastustivat. Molempien sisarten puhetaito oli hankkinut heille monta kannattajaa ja orjien omistajat ystävinensä olivat vimmoissaan sisarten menestyksestä. Ennenkun sisaret olivat ehtineet pitää kokoustansa, kutsuivat orjuuden puolustajat kokoon suuren rahvaan kokouksen, jossa he kaikilla mahdollisilla keinoilla yllyttivät kansaa — tai oikeimmin kaupungin roskaväkeä — näitä kahta naista vastaan. Syntyi siitä meteliä. Useimmat työn-antajat olivat helposti ärsytetyt, sillä heille oli orjuuden pysyttäminen edullista, koska he sen kautta luulivat voivansa pitää työpalkat alhaisina. Mutta kiihottajien onnistui saada puolellensa itse mustatkin sekä tietämättömät köyhät valkoiset. Mustille he uskottelivat, että suuri joukko vapautetuista neekereistä kuolisi nälkään ja kurjuuteen, koska vaan harva heistä oli kasvatettu itse itseänsä jollakin toimella elättämään. Valkoisille työmiehille taas valitettiin, että työpalkat alentuisivat uskomattomiin, jos työ-aloille päästettäisiin vapautettuja orjia, jotka mitättömästä maksusta suostuisivat tekemään kaikista raskaimpiakin töitä. Me abolitsionistit saimme tietää tästä kokouksesta ja kokoonnuimme James Mottin luo neuvottelemaan siitä, mitä olisi tehtävä. Useat ehdottivat, että esitelmää ei pidettäisikään, mutta sitä ehdotusta sisarukset itse vastustivat. He harrastivat palavalla innolla asiaansa ja luottivat siihen että he nyt niinkuin ennenkin voittaisivat kuulijat puolelleen juuri sillä, että oikeata asiaa puolustivat. Raskaalla mielellä me myönnyimme ja kokous päätettiin pidettäväksi seuraavana päivänä. Suuria kansanjoukkoja tungeskeli käytävissä ja sali oli täynnä paljoa ennen esitelmän alkua. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sisaret eivät olleet vielä ehtineet pitkälle esitelmässään, kun ulvova, meluava ja kiviä nakkaava väkijoukko piiritti talon. Turhaan puolusti sisällä oleva yleisö sisaria. Melu kasvoi, akkunoita särjettiin. Yht'äkkiä kajahti ulkoa riemu-ulvonta, tuikea palonhaju levisi saliin, tulta ja savua alkoi tunkeutua suljettujen ovien läpi sisään. Villitty roistoväki oli sytyttänyt talon palamaan. Hädin tuskin pelastuivat Grimkén sisarukset ja heidän ystävänsä. Moni puristui pahasti tungoksessa, joka syntyi, kun tuli huomattiin.
Robert Purvis istui äänettömänä, huulet yhteen puserrettuina.