— Sisarukset — jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen — jatkoivat matkaansa yöllä ja ryhtyivät jo seuraavassa valtiossa taas lähetystyöhönsä. He elivät ja vaikuttivat vielä monta vuotta. Toinen heistä kuoli nuorena. Toinen joutui naimisiin ja sai nähdä nuoruuden-unelmansa orjuuden lakkauttamisesta toteutuvan. Philadelphian käytös näitä jaloja, uhraavaisia intoilijoita kohtaan, jotka olivat niin paljon edellä aikaansa, niin itseään muistamattomat, niin pelottomat, niin uskolliset ihanteilleen, on ollut häpeäpilkku kristilliselle sivistykselle. Grimkén sisarukset olivat kuitenkin niin paljon raakuutta korkeammalla, että se ei voinut heitä vahingoittaa. Heissä oli sitä ainesta, josta muinoin marttyyrejä luotiin. Eivätkä he siihen aikaan olleet ainoat, jotka uhrasivat kaikki edistääkseen asiaa, jota pitivät oikeana. Vuonna 1837 paistettiin muuan orja lähellä St. Louisin kaupunkia pienellä tulella kuoliaaksi. Pappi Elijah Lovejoy, tunnettu orjuuden vastustaja, toimitti samaan aikaan sanomalehteä Altonissa. Hän luki St. Louisin lehdissä lyhyen kertomuksen tapauksesta, matkusti itse paikalle, hankki tiedon kaikista tapahtuman seikoista ja julkasi lehdessään lavean, totuuden mukaisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovaisen, sillä he olivat köyhät ja Lovejoyn oli täytynyt neljännen kerran ostaa uudet painotarpeet; edelliset oli rahvasjoukko hävittänyt, raivoissaan lehden orjille ystävällisestä suunnasta. Pian hän sai tuntea, että viha ei tällä kertaa tyytynyt edes siihen uhriin. Hänen henkensä oli vaarassa, hän pysytteli kotonaan ja pyysi kaupungin hallitukselta apua. Yhtä hyvin olisi hän voinut turvautua orjan polttajiin. Järjestyksen valvojat tekeytyivät sokeiksi ja kuuroiksi, kun orjuuden vastustajat tarvitsivat apua. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: — ei, elämäni ratkaiseva hetki on tullut ja sitä en voi paeta. Minä pelkään Jumalaa, sen vuoksi en pelkää tekoni seurauksia.
Eräänä päivänä hän työskenteli painossaan muutamien hyvien ystävien kanssa, sillä latojat olivat hänet jättäneet. Silloin piiritti roistojoukko painon ja sytytti sen tuleen. Lovejoyn astuessa ulos palavasta talostaan karkasi lauma hänen kimppuunsa. Viisi kuulaa sattui onnettomaan ja hän sortui kuolleena maahan ainoastaan 32 vuoden vanhana. Kun hänen äitinsä sai kuulla poikansa kuolleen, sanoi hän: — hyvä on. Parempi kuolla aatteilleen, kuin pettää ne... —[17]
Siten kertoeli Robert Purvis, loihtien meille toisen kuvan toisensa perästä vanhojen abolitsionistien elämästä. Kaikki hänen harrastuksensa, hänen paraat muistonsa olivat muinaisuudessa. Hänen asunnostaankin sen huomasi. Huoneessa riippui Wendell Phillipsin, William Lloyd Garrisonin, Frederick Douglasin ja Toussaint L'Ouverturen y.m. kuuluisien abolitsionismin puhujain ja johtajien kuvia. Etenkin kubalaista orjaa, sotapäällikköä, puhujaa, kapinoitsijaa L'Ouverturea hän innokkaasti puolusti. Frederick Douglasista kertoi hän seuraavan hauskan jutun: — Douglas oli mulatti ja oli paennut herransa luota. Herra oli samalla hänen isänsä. Siihen aikaan oli Douglas kaunis, uljas mies ja kävi mielellään komeasti puettuna. Eräänä päivänä hän käveli Bostonin parhaimmalla kadulla puettuna oivallisiin majavannahka-kauluksisiin turkkeihin. Tämä suututti kovin erästä hienon maailman naista. — Mikä hävyttömyys! — sanoi hän. — Moni valkoinen miesraukka istuu vankihuoneessa siitä, että on varastanut esim. halvan meloonin ja tuo rehentelee ihmisten silmissä majavannahka-kauluksessa, vaikka on varastanut paljoa enemmän kuin melooneja. Onhan hän varastanut itsensä! —
Robert Purvis ja Douglas ovat ainoat eloon jääneet lukuisasta, voimakkaasta ystäväpiiristä, joka aikanaan oli abolitsionistien ytimenä. Nyt on heidän aikansa mennyt, heitä ei enää tarvita. Mutta heidän muistojensa läpi väreilee voiton-ilo. He ovat päässeet pyrintöjensä päämaaliin ja ovat samalla työtänsä tehdessään kylväneet jaloja siemeniä, joista uusia, orjien vapautustyön vertaisia, vapautta ja oikeutta puoltavia aatteita taas on kasvava. Ihmis-elämälle siinä on kylliksi.
[Spiritistit ja salaperäisyyden harrastus Philadelphiassa.]
Kuten kaikki anglosaksit harrastavat ameriikkalaisetkin innokkaasti uskonnollisia kysymyksiä. Tämä seikka yhteydessä sen vapauden kanssa, jonka maan lait suovat eri uskontunnustuksille, on saanut aikaan vierasta hämmästyttävän joukon eri uskonlahkoja. Spiritismikin[18] on täällä löytänyt suotuisaa maata. Päinvastoin kuin Saksassa, jossa spiritismiä useimmiten käsitellään n.s. tieteelliseltä kannalta, lienee sillä Ameriikassa suurin ja melkein ainoakin merkityksensä uskontona.
Lähinnä Bostonia pidetään Chicagoa ja Philadelphiaa spiritismin pesäpaikkoina. Olimmekin sen tähden erittäin hyvillämme saadessamme kutsut rikkaan ja Philadelphian spiritistisissä piireissä hyvin tunnetun mrs J:n luo.
Hänen asuntonsa oli kaupungin pohjois-osassa Diamond-kadun varrella, uusi vaaleanvihreä kivirakennus ihastuttavalla paikalla. Sisällä vallitsi ylellinen komeus: taideaarteita, kallista kiinalaista ja japanilaista posliinia sekä huonekaluja, joista jokainen jo sinänsä oli taideteos.
Synnynnäisen philadelphialaisen silmissä oli tällä kalliilla ja hienolla talolla kuitenkin hyvin vähän arvoa, sillä se ei ollut kaupungin ylimyksellisessä osassa — eteläisessä, — jossa kaikki ylhäinen veri asui ja vallitsi. Erehtyypä, jos luulee vapaassa Yhdysvaltojen tasavallassa ylenkatsottavan arvonimiä, sukua ja verta. Ja kiihkeimmillään on näiden hullutuksien jumaloiminen Philadelphiassa, rehellisen kveekkariveljen, William Pennin, perustamassa kveekkarikaupungissa. Voi niitä, jotka osotteensa jälkeen eivät saa kirjoittaa tuota tärkeätä lisäystä "Etelässä".