Seurassa oli mr ja mrs B., molemmat innokkaita spiritistejä, mrs M., kuuluisa meediumi (välittäjä), sekä muutamia nuoria naisia ja herroja. Mrs J. itse oli noin 40 vuotias rouva, käytökseltään vakava ja arvokas, joskus tylyyteen saakka kankea; valkeat, kiharat hiukset, tavattoman vaalea iho ja vaaleansiniset, läpinäkyvät silmät; katse lakkaamatta tuijottava ja kuitenkin hajamielinen, niinkuin piintyneitten spiritistien katse aina on.
Meille sanottiin heti tultuamme, että sekä mrs M:n, välittäjän, että mrs J:n luona oli tänään käynyt niin paljon vieraita (henkiä), ett'ei voitu enää saada toimeen mitään istuntoa. Tarjoutuivat kuitenkin hyväntahtoisesti kertomaan omista kokemuksistaan saadakseen meille asian selväksi.
Keskustelu siirtyi pian henkien näkemiseen ja joku kysyi, miltä mrs J:stä tuntui näkyjä nähdessään.
— Aivan samalta, kuin elävien ihmisten kanssa puhuessani. Minä näen jotakin nyt.
— Koska?
— Nyt, tällä hetkellä. Teidän tuolinne takana.
Mrs J. kuljetti mietiskellen etusormeansa ylös ja alas pitkin käsivarrellaan olevaa timanttista rannerengasta. Hänen silmänsä näyttivät tuijottavan tuoliin, mutta mahdotonta oli selittää tuota avaruudessa leijailevaa katsetta.
— Vieressänne seisoo gentlemanni, — sanoi hän hitaasti ja yksitoikkoisella äänellä, — nuori, mustanhiveinen, kaunis, korkea, kirkas otsainen. Hyvin pitkä; kaunis, voimakas vartalo. Hän seisoo nojaten kädellään teidän oikeaan olkapäähänne... Hän katselee teitä... Nyt pudottaa hän kukkakimpun teidän helmaanne. Kauniita, ihmeellisiä kukkia ... en ole milloinkaan nähnyt samanlaisia, enkä tiedä niiden nimestä. Hän katselee teitä hellästi ja iloisena. Nyt hän puhuu. Hän sanoo: — nuoren rakkautemme muistoksi.
Spiritistit kuuntelivat hartaina. Mrs M. hymyili surumielisesti hyväksymisensä merkiksi. Vilkas mrs B. löi käsiään yhteen ja katseli ihmetellen mrs J:tä.
— Niin, — hymyili tämä — moni ei usko ennenkun joku elinkysymys tulee ratkaistavaksi. Muistan kerran Washingtonissa... Muuan vanhanpuoleinen korkea-arvoinen mies tuli luokseni varustettuna erään ystäväni antamalla suosituskirjeellä. — Hän on suuresti teidän neuvojenne tarpeessa — oli kirjeessä. — Tehkää mitä voitte hänen hyväksensä. — Katsoin kirjeen tuojaan. Mies oli hieno, iäkkäänpuoleinen, hovimiehen tapainen herra. — Tahdotteko auttaa minua mrs J.? — kysyi hän innokkaasti. — Tarvitsen suuresti teitä. — En, — sanoin minä. — Mutta ystävänne sanoi... — Ystäväni ei voinut tietää, mitä minä tiedän. Teidän kätenne ovat veren tahraamat. — Hän säpsähti ja vaaleni, mutta hymyili vapisevin huulin: — Minun käteni veren tahraamat? Mrs J., tiedättekö, kenen kanssa puhutte? — Puhun murhaajan kanssa, — sanoin minä. — Takananne seisoo indiaani. Hän sanoo teidän murhanneen hänet ja vietelleen hänen vaimonsa. Mutta hän sanoo myöskin, että vaimo ei ole unohtanut häväistystään, vaan miettii kostoa, ja silloin, kun te vähin sitä pelkäätte, ottaa hän teiltä hengen. — Hän horjui ja ohkui, aivan kuin olisin pistänyt veitsen häneen. — Jumalan tähden, älkää hiiskahtako siitä mitään Washingtonissa, — änkytti hän, — jos sen teette, olen hukassa.