— Ei tämä ole Ameriikka. Suomi tämä on! — tulimme ehdottomasti ajatelleeksi eräänä koleana Maaliskuun aamuna ensi kerran katsellessamme Ameriikan rannikkoa.
Rannat korkeat, vakavat, lumipeitteiset, taivaalla pohjoisen talvipäivän vaalakat värit ja eilen vielä päivänpaisteessa sinipintana välkkyvä Atlantti jääkentäksi jähmettyneenä. Jos emme olisi katselleet tuota maisemaa valtamerta kyntävän höyrylaivan kannelta, samalla kun eri kielien sekotus surisi ympärillämme, olisimme voineet luulla olevamme Kallaveden selällä tai Leppävirroilla.
Mutta Suomea ei ollut se vilkas liike, jonka kohtasimme, heti kun pääsimme niin likelle New-Yorkia, että maailmankaupungin kuohusta meihinkin hyrskettä ulottui. Pienet näppärät jäänmurtajat ruhjoivat tieltämme ohutta jääpeitettä ja niiden kölivesissä puhkui meidän suuri laivamme sataman suuta kohti. Vedellä kelluvan kaupungin näköisenä kaarteli New-Yorkin maankuulu satama tuhansine aluksineen edessämme. Ylemmäksi kaikkea muuta ympärillään kohosi jättiläismajakka "The statue of Liberty"[1] käsivarsi vakavasti taivasta kohti ojennettuna. Hänen takaansa näkyi suuren kaupungin perspektiivi kirjavine liikekuvine yksitoikkoisine katto- ja savupiippu-jonoineen.
Päästyämme tullihuoneen kiirastulesta keinuimme mylvähtelevällä höyrylautalla Hudsonjoen yli New-Yorkiin. Viikko oli vierryt siitä kamalasta lumimyrskystä, joka 1888 talvella riehui Pohjois-Ameriikassa. Kadut olivat täynnä likaisenharmaata lumisohjoa; päivänpuolella huuhteli vesi seinuskäytäviä, jäätävä tuuli tunkeusi päällysvaatteiden läpi ja ilma tuoksui lumelta. Kirjavina keväänmerkkinä keskellä talvikuvia olivat hedelmien myyjät kadunkulmissa; orvokkeja ja ruusuja he ohikulkeville tarjoelivat, Floridanruusuja jos jonkin värisiä, vienoimmasta punavivahduksesta tummimpiin kirsikanpunaisiin.
Meidän päämaalinamme oli Millerin hotelli, johon Washingtonin kansainväliseen naiskongressiin aikovat Euroopan edustajat olivat kutsutut asumaan. Kun meitä ei vielä ollut kahta enempää saapunut ja kun eivät juhlallisuudet, joilla New-Yorkin nais-yhdistykset aikoivat kunnioittaa kokousta ja meitä, vielä olleet alkaneet, oli meillä aikaa kaupungin katselemiseen.
New-Yorkista saisi varmaankin mahtavamman suurkaupungin vaikutuksen, jos sitä ei näkisi juuri valtamerimatkaa päättäessään. Merellä on silmä tottunut rajattomaan näköpiiriin ja muu kaikki tuntuu vesi-erämaahan verrattuna ahtaalta, New-Yorkilta puuttuu Ameriikan kaupungeista enin erityistä luonnetta. Et siellä huomaa samaa hämmästyttävää omituisuutta kuin Philadelphiassa, kveekkarien kaupungissa, jossa jokainen punaisista tiileistä rakennettu talo viheriäisine akkunaluukkuineen ja valkeine portaineen on ihan toisensa näköinen. Ei se ole, niinkuin Boston, Englannin kaupunkien jäljennös, etkä siellä tapaa mitään Itaalian kaupungeista muistuttavaa, niinkuin Washingtonissa. Ei ole sillä Chicagon perin ameriikkalaista tai San Fransiskon hurmaavan omituista leimaa. Niinä kolmena eri kertana, jolloin siellä oleskelimme, näimme sen talviasussa, kevätvihantana ja syyskesän rehevässä loistossa. Joka kerta koetimme turhaan saada siitä muista isoista kaupungeista eroavaa kokonaisvaikutusta. New-York on mielestämme vaan tavallinen suurkaupunki.
Euroopan kaupungeista sen erottaa ainoastaan katuvilinässä huomattavat erilaiset ihmiskasvot. Kaikista Euroopan kansoista täällä näet edustajia ja sitten vielä sinimekkoisia kiinalaisia liikkumattomine kasvoineen ja paksuine, valkeapohjaisine jalkineineen; jaapanilaisen tunnet vilkuvista, älykkäistä silmistään, villatukkaisen, paksuhuulisen neekerin rinnalla kulkee pähkinänruskeita mulatteja, hiukan vaaleampia kvadrooneja ja oktrooneja, joiden ihon väri vaan rahtusen vivahtaa keltaselle. Noiden eri ihmisrotujen tekemää vilkasta, etelämaista vaikutusta lisäävät vielä hedelmäröykkiöt, joita tähänkin vuoden-aikaan summittain oli hedelmien myyjillä katujen kulmissa. Keltaisia banaanikimppuja, sinervänviheriöitä rypäleitä, tuoksuvia oranssikasoja, jäykkiä ananashedelmiä. Entä kukkaset sitten! — ruusuja, heliotrooppeja, orvokkeja uhkumalla.
Hedelmien ja kukkien keskellä seisovat pähkinäinmyyjät vasuineen. Ameriikka on pähkinöiden luvattu maa. Siellä on kokkos- ja öljypähkinöitä, herne-, voi-, pehko- ja hikkorypähkinöitä. Erittäin suosituita ovat hernepähkinät ja katupojat osaavat niitä syödessään sujauttaa kuoret suustaan yhtä taitavasti kuin venäläiset hellittelevät pureksimalla verhot aurinkokukan siemeniltä. New-Yorkin kaduilla ratisee joka nurkassa pieniä hiilipannuja, joissa hernepähkinöitä paahdetaan. Yhtä mieluisana herkkuna pidetään "popcornia", paahdettua maissia. Lännessä näkee usein puistojen ja yleisten kävelypaikkojen porteilla seuraavan varotuksen: — Pusseja ei saa ottaa mukaan. Syökää hernepähkinänne ja paahdetut maissinne ulkopuolella! — Kärsivällisesti suvaitsee vieras ameriikkalaisen tielleen kylvämät pähkinänkuoret. Vaikeampi on katsella miesten yleistä tupakanpureksimista ja suvaita naisten ja lasten kumikaramellien imeksimistä. Onneksi ovat raittiusseurat viime aikoina alkaneet pontevasti vastustaa edellistä epäkohtaa ja koulut koettavat yhtä innokkaasti raivata pois oppilaistaan imemistapaa.
Vilkas katuelämä saa kulkijan lempeämielisemmäksi itse kaduillekkin, joiden järjestys ei suinkaan ole parasta laatua. Sanottiin niitä vaan kerran viikossa lakaistavan — ja siltä ne näyttivätkin. Tunkiokasoja, posliiniastiain palasia, oljilla täytettyjä puulaatikoita ja poisviskatuita talouskaluja vetelehti katukäytävillä. Pienemmät talot olivat jokapäiväisesti yksitoikkoisia keltaisine tai viheriöine akkunaluukkuineen. "City "-osassa[2] on sanomalehti-yhtiöiden omia yhdeksän-, yksitoista- ja kolmetoista-kertaisia kivijättejä. Niitä lukuun ottamatta eivät rakennukset kuitenkaan ole yhtä suuria, eivätkä yhtä komeita kuin Chicagon Cityssä. New-Yorkin Wallstreetilla, keskellä sen melua ja vilinää alat aavistaa, millaisia ameriikkalaisten uhkarohkeat, mielettömän nopeat kauppatemput ovat. Noissa savuttaneissa, rumissa asumuksissa, joilta puuttuu sekä historiaa että runollisuutta voi yhdessä päivässä tulla miljoonamieheksi, tai keppikerjäläiseksi. Täällä et saa jokapäiväisyyden tunnolle siitäkään lievitystä, että — niinkuin Lontoon Cityssä — luulet kuulevasi historian hieroglyyfivaipassaan seuraavan askeleitasi. Täällä on kaikki uutta, kuohuvaa, kiirehtivää nykyisyyttä. Kattojen yläpuolella vetää höyryhepo liikemiehiä, työväkeä, koulunuorisoa, väkeä jos jonkinlaista eri puuhiin. Jyrkkää porrasta myöten nouset tornimaiseen asemahuoneeseen, saat lippusi luukulta, astut asemasillalle — ja kiidät seuraavalla silmänräpäyksellä pois. Yli kattojen ja savupiippujen vie tiesi, tehden tuon tuostakin äkkijyrkän, kaarimaisen käänteen.
— Vaan yksi ihmishenki viikossa — vastattiin kysymykseemme, tapahtuuko usein onnettomuuksia.