Ympärillä on luonto surullisen ihanaa, karua ja vakavan kaunista. Havupuita, tummaa vihannuutta, jyrkkiä, vaaleanruskeita kallioäyräitä. Vesi täällä hallitsee. Ilma tuoksuu vedeltä, vettä vaan kuulee, vettä näkee. Ei mitään muuta kuin vettä.
Itse tuo jättiläismäinen vesipatsaskin syöksyy syvyyteen valtavan tyynenä, ilman oikkuja ja pyörteitä. Niagara ei huoli ulvomalla ilmottaa etäisille seuduille olinpaikkaansa, mutta jos häntä sadan askeleen päähän lähestyt, kuulet hänen raskaan voihkauksensa, Se kumajaa kuin mahtavat kanonanlaukaukset. Tai niinkuin raskaita paasia vyöryisi vedessä ja rysähtäisi jyminällä yhteen; tai niinkuin salama iskisi alas räiskyvällä pauhulla, tai niinkuin metsän ja arojen tuhannet pedot olisivat nääntymäisillään ja ulvoisivat kuolontuskassa jalopeuran ärjynnällä, jättikäärmeen kähinällä, puhvelihärjän mylvähdyksillä, suden ulvonnalla...
Hienoa sadetta alkoi vihmoa. Putouksen yli kohosi keveitä harmaita usvia, jotka leijailivat veden kalvossa kiertyen lukemattomiin satumaisiin muotoihin. Välin ne jättiläissuurina keijukaisina ojentelivat käsiään, välin ne peikkoina uhkailivat, välin velloivat velhoina suuret muodottomat päät hartioilla. Kanuunanjyrinä tuntui kumajavan kahta mahtavammin. Yhtä hurjasti jatkoivat näkymättömät henget ärjyntäänsä. — —
Mahtava Niagara, vetten ruhtinatar, miltä sinusta tuntuu, kun talvi sinut kovalla kouralla punoo siteisiin ja telkee aaltosi jääholviin? Tai silloin kun kuunsäteet äänetönnä kesäyönä usvakoristeellasi tanssivat? Tai kun ilta-aurinko vienosti suutelee valkeata jalkaasi — tai aamurusko sinut sulkee ruusuiseen helmaansa? — — —
Kahlehdittu ruhtinatar, mitkä ovat hurjan sävelesi sanat? Mitä merkitsee synkkä tuskasi — juhlallinen surusi? Suretko sitä, ettet siteittä saa levittää valtaasi aution maan yli? Etkö ylpeile vallastasi? Eikö maailman ihailu sinua tyydytä? — —
Tai oletko vaan kahlehditun maan tuskanvoihkaus? Luonnon hurja, kumiseva, sanaton valitus? — — —
[Ole Bullin ja Longfellowin kodit.]
On ihana kevätpäivä. Surinaa ja liverrystä kaikuu joka oksalta. Mrs Ole Bullin varjokkaassa puutarhassa porisi iloinen seura; Cambridgen[21] raittius-yhdistys oli sinne kokoontunut kevätjuhlaa viettämään.
Kun me astuimme puutarhanportista sisään, oli teenjuonti ja pakiseminen hetkeksi herennyt. Vanha arvoisa Frederick Douglas seisoi kummulla pähkinäpuun alla puhetta pitämässä. Hän on hyvin suosittu ja nyt, niinkuin muulloinkin, kuunneltiin häntä tarkasti. Hänen jälkeensä puhui muuan nuori mulattijuristi, kaunis, vilkassilmäinen mies, jonka ääni oli erittäin pehmeä ja sointuva. Sitten kehotettiin "sydänyön-auringon maasta" tulleita vieraita lausumaan muutamia sanoja, jonka jälkeen juhlan virallinen puoli oli päättynyt ja teevesi leivoksineen ja pakinoineen pääsi taas valtaan.