Nuoria tyttöjä tepsutteli toimivina edestakaisin, tarjoten ruohokentällä ja sireenien alla virvoituksia. Apuna heillä oli muutamia nuoria herroja, jotka pitelivät teekuppeja ja leivoslautasia reippaasti ja käytännöllisesti, niinkuin ainakin nuoret ameriikkalaiset naisten toimi-alalla liikkuessaan. Siinä suhteessa he jyrkästi eroovat Skandinaavian ja Suomen nuorista herroista, joilla tavallisesti on häpeänsekainen kauhu moisiin asioihin.
Olimme saaneet hyvät paikat, virvoituksia tarpeeksemme ja yleisöä ympärillemme. Ulkomailla on suomalainen yhtä ihmeellinen otus kuin tanssiva karhu, erittäin jos seura, johon joutuu, on, niinkuin täällä oli, enimmäkseen n.s. alhaisempien yhteiskunnan-luokkien jäseniä. Itse olimme enin uteliaat näkemään kuuluisaa emäntäämme ja tähystelimme innokkaasti häntä etsien ympärillemme.
Tuolla hän seisoi käsi kädessä kahden muun naisen kanssa. Jokainen niistä kolmesta oli tavallansa kuuluisa. Nuorin, paksuilla hopea-rannerenkailla koristettu, ruskeatukkainen nainen oli nuori mrs Thorpe, Longfellowin tytär ja rouva Ole Bullin käly. Toinen, välinpitämättömän näköinen, oli Frederick Douglasin toinen vaimo. Douglasin vastustajat sanovat, että hän meni toisen kerran naimisiin turhamaisuudesta, sillä hänen neekeriluontonsa tahtoi muka pöyhkeillä valkealla vaimolla. Kolmas oli rouva Sara C. Bull, mainehikkaan taiteilijan leski. Tämä avioliitto herätti aikoinaan suurta melua. Ole Bull oli oleskellut talven 1868 Wisconsinissa ja tutustui siellä Madisonin kaupungissa miss Thorpen kanssa, josta sitten 1870 tuli hänen toinen vaimonsa. Aviopuolisojen suuri ijän-erotus — Ole Bull oli silloin 60 vuotias ja hänen morsiamensa 35 vuotta nuorempi — pani kummankin ystävät levottomiksi. Yritys näytti kuitenkin päättyneen erittäin onnellisesti, eikä sitä tullut kummastelleeksikaan, kun katseli mrs Bullin tyyniä, hyvänsuopia kasvoja ja sitä itsensä-unohtavaa tarkkuutta, jolla hän piti huolta vieraistaan.
Iltapäivä kului hupaisesti rouva Bullin viileässä, varjokkaassa puutarhassa ja sisällä hänen huoneissaan. Talo oli jo kuuluisa, ennenkun hän siihen muutti, se oli näet ennen ollut runoilija Lowellin oma ja mrs Bull otti sen entisen omistajan jättämässä kunnossa vastaan. Käytävissä ja eteisissä riippui Lowellin perheen esi-isien muotokuvia ja kirjastossa olivat runoilijan kirjakokoelmat vielä omistajansa asettamassa järjestyksessä.
Pian kaikui soitantoa sisältä huoneista. Muuan lihava ja pyylevä saksatar oli istunut pianon ääreen ja kilisti näppäräsormisesti ja poljinta painamalla palasen Schubertia. Oikein tuntui nautinnolta, kun mrs Bull, hänen lakattuaan, hienosti ja mielevästi soitti muutamia miehensä sävellyksiä.
Kun seura teki lähtöä, kutsui herttainen emäntämme meitä seuraavana päivänä luokseen.
— Minulla on siihen kaksi syytä —, selitti hän hymyillen. — Teidän täytyy nähdä Longfellowin talo, joka on tässä aivan lähellä, ja kuulla Sæterjæntens Söndag'in.[22] Minä soitan sen teille... Olemmehan melkein kuin saman maan lapsia.
Ystävinä erosimme raittiusseuralaisista. He lähettivät mukanamme terveisiä sydänyön-auringolle, kiinnittivät päällemme valkean nauhan (Ameriikan raittius-yhdistysten merkin), syleilivät, sepäilivät meitä. Mitä likempänä yhteiskunnallisen asteportaan alapäätä ollaan, sitä helpommin seuraelämässä päästään irti ulkonaisista kaavoista. Ja Ameriikassa on raittiusväki, niin kuin meilläkin, enimmiten n.s. alhaisempaa kansaa. Onko se sivistyneille häpeäksi tai kunniaksi, sen jätän sanomatta.
Tulisesti paahtoi sydänpäivän-aurinko, kun seuraavana päivänä istuimme ratavaunussa, joka hitaasti kyhnysteli eteenpäin pitkin vanhan, hiljaisen yliopistokaupungin katuja. Mrs Ole Bull kohtasi meitä määrätyllä paikalla. Mustassa, kveekkarimaisessa olkihatussaan ja tummanharmaassa puvussaan oli hän aivan kuin maalaisrouva Suomesta. Mutta ei puku ollut ainoa, joka hänessä tuntui suomalaiselta. Hänen puhelu- ja katsantotapansa, hänen harrastuksensa ja mielipiteensä, (sillä hänellä oli mielipiteitä) olivat — parhaimmassa merkityksessä — hämmästyttävästi samanlaiset kuin pohjoismaiden naistenkin.
Pian istuimme kukilla kaunistetussa päivällispöydässä. Muita vieraita ei ollut kuin mrs Bullin äiti ja eräs naisystävä. Talon ainoa tytär, kuudentoistavuotias Olea, oli kasvatuslaitoksessa. Hänen marmorinen rintakuvansa oli kodin hämärässä, viileässä salissa ihan isän flyygelin ja viulujen vieressä. Ihana tytönpää, isän taiteilijakasvot nuorennettuina, raittiina, henkevämpinä.