Pöydässä keskusteltiin enin Skandinaavian uusimmasta kirjallisuudesta, jonka mrs Bull tunsi kummastuttavan tarkasti. Ibsenin, Björnsonin, Kristoffer Jansonin, rouva Edgrenin teokset olivat hänen kirjastossansa ja hän oli sekä lukenut ne, että punninnut niiden sisällystä. Oikein virkistyi kuunnellessaan hänen asiallisia huomautuksiaan. Jokapaikassa muualla sekä Englannissa että Ameriikassa oli vaan tottunut tapaamaan täysveristä anglosaksilaista tietämättömyyttä skandinaavilaisissa asioissa. Mrs Bull lukee, kirjoittaa ja puhuu esteettömästi Norjan kieltä, vaikka hän nauraen kieltäysi puhumasta sitä, sillä — sanoi hän — hänen norjansa oli aina kevätpuoleen huonompaa ja parani vasta syksymmällä, kun hän tyttären kotona ollessa, tai Norjassa käydessään oli saanut sitä taas puhua.

Iltapäivällä mrs Bull soitti meille "Paimentytön sunnuntain", Ole Bullin itse suunnittelemalla flyygelillä. Vuosina 1867-69 koetti taiteilija toteuttaa keksintöä, jonka tarkotuksena oli parantaa pianojen sointua. Hän uhrasi aikaa, rahoja ja tuumia aatteelleen, mutta ei onnistunut, ennenkun hänen ystävänsä, John Ericsson, sai kuulla siitä, Pyysi saada kuulla suunnitelman ja toteutti sen niin, että Ole Bull oli täydellisesti tyytyväinen. Ainoastaan kaksi soittokonetta ehdittiin valmistaa uuden keksinnön mukaan. Taiteilijan harras toivo oli ollut saada se yleiseksi, mutta kuolo teki turhaksi aikeet.

Iltapäivällä kävelimme lämpimässä päivänpaisteessa ylt'ympäri puutarhassa, puistossa ja tallissa, jossa kolme hauskaa vaaleanruskeata norjalaista hevosta meitä hirnumalla tervehti. Ole Bull oli tuonut niiden vanhemmat Norjasta, viimeisen kerran siellä käydessään ja mrs Bull kertoi liikutettuna, samalla taputellen hevosia, kuinka hänen taiteilijamiehensä oli niistä iloinnut, kuinka hän oli kesyttänyt ne ja kuinka ne olivat rakastaneet kesyttäjäänsä. Kaikkialla talossa vallitsi järjestys ja hiljaisuus. Heisi- ja sireenipensaita, sumah- ja atsalearyhmiä seisoi siellä täällä ruohokentällä aivan kuin suuria ja pieniä päivänvarjoja. Vanhat, noin satavuotiset puut varjostivat akkunoita. Talo, jossa oli yltäkyllin leveitä akkunoita, käytäviä, hiljaisille ruohokentille aukenevia lasiovia, viljalta kirjoja, tauluja ja harvinaisia esineitä, oli vanha maatalo ja taiteilija-atelieeri yhdistettyinä. Laakeriseppeleet, valokuvat, maljat, kruunut, kultaiset ja hopeiset juomasarvet puhuivat aikoja sitten menneistä riemuhetkistä. Mutta ne eivät olleet kerskumista eikä näyttelemistä varten esillä. Tuntui siltä, että ne olivat jätetyt entisille paikoilleen, kun rakastavat sydämmet eivät hennonneet luopua niiden katselemisen-ilosta. Mrs Bull ei karttanut keskustelua miesvainajastaan, mutta hän ei itse vetänyt häntä puheaineeksi. Yleensä hänessä ei tuntunut olevan rahtuistakaan sitä itsetyytyväisyyttä, jolla suurten miesten omaiset, erittäinkin naispuoliset, tavallisesti katselevat puolison tai isän mainehikkaita tekoja.

Kello 4 seisoivat keltaiset hevoset keveiden vaunujen eteen valjastettuina ja me ajoimme muutamia puiden varjostamia katuja pitkin Longfellowin talolle. Runoilijan kuoltua siellä asuu hänen naimaton tyttärensä, joka hyväntahtoisesti päästää yleisön kotiansa katsomaan. Talo oli suuri, vaaleankeltainen, kaksikertainen rakennus; ulkonäkö hyvin vanhan-aikainen. Portailla meitä oli vastaan-ottamassa miss Longfellow ja hänen sisarensa mrs Thorpe, joka oli saanut tiedon meidän tulostamme. Ei se ollut mikään komea tai kallis asunto, johon nyt astuimme, mutta siellä vallitsi mukavuus, värien ja muotojen sopusointu, niinkuin kaikissa sivistyneissä englantilaisissa ja ameriikkalaisissa kodeissa. Saman rauhallisen, muistoista rikkaan hengen, jonka Ole Bullin kodissa tapasi, tapasi täälläkin. Samat uskolliset, varjostavat vanhat puut. Samat viheriät maaseutu-näköalat akkunoista. Etäällä kimalteli hopeavyönä Charlesjoki, joka on antanut Longfellowille aiheen niin moneen runoon. Pajukossa sen rannalla sanotaan Emersonin kirjoittaneen soman ja kuitenkin niin syvämielisen runonsa "Rhodora". Runoilijan kirjastohuone oli samassa järjestyksessä, johon hän sen jätti vähää ennen kuolemaansa. Puolivalmiiksi kirjoitettu käsikirjoitussivu, kynä, kirjoituskapineet ja kynänpyyhin, kaikki olivat paikoillaan, samoin kylän lasten lahjoittama suuri, pyökkipuun juurista tehty tuoli. Vierashuoneessa tapasimme vanhan tuttavan: runoilijan mainiosti tehdyn marmorisen rintakuvan, jonka ensi kerran olimme nähneet Lontoossa, Westminster Abbeyn juhlallisessa hämärässä. Ystävällisesti meille näyteltiin kaikki tämän suuren talon alakerrassa olevat huoneet. Äänetön hiljaisuus vallitsi joka paikassa. Akkunaverhot olivat kuumuuden takia alaslasketut. Askeliemme ääni, joka lopetti hiljaisuuden, tuntui pyhyyden loukkaamiselta. Suuri henki oli näissä huoneissa jättänyt maallisen verhonsa... —

Ole Bull ja Longfellow olivat usein yhdessä edellisen, viimeistä vuotta oleskellessa Ameriikassa. Kaksi iloista juhlaa viettivät molemmat perheet yhdessä: Ole Bullin 70:nen ja Longfellowin 73:nen syntymäpäivän, jotka olivat aivan likellä toisiaan. Silloin koristeltiin runoilijakodit Norjan ja Ameriikan lipuilla, ystäviä tulvi läheltä ja kaukaa ja Ole Bullin tutiseva käsi houkutteli rakkaasta viulusta suloisia säveliä. —

Pienet norjalaiset hevoset juoksivat reippaasti asemahuoneelle, josta junan piti viedä meidät takaisin Bostoniin. Erotessamme antoi mrs Bull meille puolisonsa, jo monta vuotta sitten taidematkalla Kaliforniassa otetun valokuvan, sekä kertomuksen hänen elämästään, jonka hän itse on kirjoittanut. Kun silmäilee tätä kirjaa, josta eräs arvostelija on sanonut "the most admirable memoir written in english",[23] ja nauttii siitä puhtaasta lempeästä hengestä, joka kirjassa vallitsee, vaikka ei kirjoittajaa missään näy, silloin ei kummastele sitä, että Ole Bull uudestaan avioliittoon aikoessaan ilmotti sen eräälle ystävälleen seuraavilla sanoilla: — — "korkeammat vallat ovat päättäneet kohtaloni. Minä tahdoin sulkea tien päivänpaisteelta, mutta päivää itseä en voinut paeta."

[Mark Twainin seurassa.]

Pienellä Hartfordin kaupungilla Connecticutissa on se kunnia, että siellä nykyään asuu kolme Ameriikan tunnetuinta kirjailijaa: Charles Warner, Harriet Beecher Stowe ja S.L. Clemens, yleisimmin tunnettu Mark Twainin nimellä.

Tehdassavuun kiedotussa Connecticutissa on Hartford viehättävä, viheriä kosteikko. Vaikka sillä on 50,000 asukasta ja vaikka se on valtion-pääkaupunki, on se huvilakorttelineen, varjokkaine puistoineen ja hyvin hoidettuine pihoineen mitä miellyttävin olinpaikka kesäkuumalla. Forest Streetin varrella kaupungin ulkoreunassa asuvat kaikki äskenmainitut kuulut henkilöt.