[Vaalikokous Chicagossa.]

Pullmanin komeiden makuuvaunujen eteen valjastettu höyryhepo kiiti hirnahdellen halki entisen ruohoaavikon, joka nyt on asuttu ja viljelty. Kun on jättänyt Indianan ja sen viljavan yksitoikkoisuuden ja päässyt naapurivaltion, Illinoisin, alueelle, odottaa turhaan näköalojen muuttuvan. Sama keltainen aavikkoruoho täälläkin aaltoilee, samanlaiset pienet, harmaat ja valkeat puutalot vihreine akkunaluukkuineen vilahtelevat ohitsesi. Vasta kun tullaan Chicagoa lähemmäksi tulee muutos. Mutta se tuleekin äkkiä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avautuu Michiganjärvi hurmaavana mahtavassa aamulevossaan eteesi ja junasi karkaa ihan sen äyrästä pitkin. Yhtä äkillinen on muutos ruoholakeuksien unnuttavasta kuumuudesta, joka tuntuu viettelevän vetelehtimiseen, siihen tulisen kiihkeään katuelämään ja raitisten järvituulien viilentämään ilmaan, jossa jättiläislapsi Chicago kasvaa ja paisuu. Chicago on ameriikkalaisen kehityksen kukka. Chicago on levottoman, rivakasti eteenpäin ryntäävän, kohdistetun ja samalla pintapuolisen ameriikkalaisen nykyaikais-elämän perikuva.

Tänään siellä oli entisten lisäksi noin neljäs-osa miljoonaa ihmistä; se oli kiihkeä, ärtynyt, juhlakulut, seppeleet ja liput lisäsivät sen kirjavuutta. Demokraattien puolueella oli muutama viikko sitten ollut valmistava vaalikokous S:t Louisissa, jossa se riemulla oli valinnut Clevelandin presidentin-ehdokkaaksi. Republikaanien puolue piti nyt kokousta Chicagossa, johon kaikista valtioista oli kokoontunut lähetystöjä. Kun ehdokkaita oli kokonainen kymmenluku ja mielipiteet tuntuivat hyvin eroavilta, odotettiin hyvin myrskyistä viikkoa.

Ohimennen mainittakoon tässä, että näillä nimillä,[30] niinkuin tunnettu on, Ameriikassa on ihan toinen, ahtaampi merkitys kuin muuten. Republikaanit harrastavat Unioonin yhteyttä ja puolustavat eri valtioiden valitseman yhteisen hallituksen ylivaltaa. Demokraatit vaativat eri valtioille suurempaa itsensä-hallitsemisoikeutta; he koettavat siis laajentaa valtioiden oikeuksia valtiollisen yhteyden kustannuksella. Tästä mielipiteiden eroavaisuudesta syntyi esimerkiksi veljessota pohjoisten- ja etelävaltioiden välillä v. 1861. Republikaanit (Pohja) tahtoivat poistaa orjuuden ja väittivät, että Unioonin yhteisellä eduskunnalla oli valta velvottaa yksityiset valtiot sitä lakkauttamaan. Demokraatit (Etelä) kielsivät Unioonilta tämän oikeuden — ja sota julistettiin. Jo v. 1776, kun tasavalta perustettiin olivat nämä puolueet olemassa, vaikka niiden eroavaisuus on toisinaan ollut vähemmän tuntuva. Nykyään on oikeimmin tullikysymys erimielisyyden polttopisteenä. Republikaanit ovat suojelustullien ystäviä ja demokraatit vapaakaupan harrastajia. Niin sanotaan julkisessa ohjelmassa — mutta todellisuudessa ei puolueiden välillä ole niinkään suurta eroa. Se on usein vaan kaunis nimi vanhalle, Etelän ja Pohjan välillä kytevälle vihalle. Jo ensimmäinen kävely Chicagon pääkaduilla tänä heinäkuun päivänä 1888 teki mahtavan vaikutuksen. Kaikkialla oli seppeleitä, lippuja ja neljän etevimmän kilpailijan: Walter Greshamin, John Shermanin, Benjamin Harrisonin ja William Algerin kuvia. Eräs suuri kauppapuoti, jonka omistaja luultavasti oli Indianasta kotosin, oli täyttänyt akkunansa Indianan ehdokkaiden, Greshamin ja Harrisonin, jättiläismäisillä kuvilla. Niiden alla seisoi luettavana:

"We could be happy with either,
Were the other dear charmer away".[31]

Sherman Housen hotelliin tullessamme oli se täyteen sullottu, siellä oli lähetystöjä ja kokoukseen pyrkijöitä. Joka toisella ovella oli suuria paperilevyjä selityksineen: Marylandin lähetystö, Louisianan lähetystö j.n.e. Jos tirkistit sisään, näit muutamia paria herrain sääriä pöydällä sojottamassa, samalla kun niiden omistajat lepäsivät rentonaan armaassa keinutuolissa, nauttien pientä levonhetkeä paitahihasillaan ja tupakkaa pureskellen. Ameriikan suuren tasavallan pojat ovat tavallisesti naisten läsnäollessa oikeita siisteyden ihmeitä, mutta annas kun pääsevät yksikseen, niin nähdään makkaralla toinenkin pää. Sitä todistavat esimerkiksi portaisiin joka astimille asetetut sylkilaatikot sekä ne vaaleanruskeat pilkut, jotka Yhdysvalloissa rumentavat julkisten rakennusten komeita marmorilattioita; niin on laita kuvernöörin yksityisessä pyhätössä ja alhaisimman kirjurin ahtaassa työkomerossa. Sherman Housella oli se vähäpätöinen kunnia, että sinne olivat kaikki pienemmät puolueet asettuneet, nimittäin Etelävaltojen lähetystöt — (eteläläiset ovat, niinkuin ennen jo on mainittu, enimmäkseen demokraatteja eivätkä republikaaneja) — prohibitsionistit (raittiuden harrastajat) ja nais-asian ystävät. Pacific Hotellissa vallitsi Greshamin puolue Robert Ingersollin johtamana. Hänellä oli apunaan reipas, iloinen rouvansa ja kaksi viehättävää tytärtä sekä näiden vaarallinen naisellinen s.o. salainen vaikutus. Muillakin puolueilla oli jokaisella eri majatalonsa. Naisten pääkortteerissa vallitsi hauska kiire. Naisia tuli ja meni, sanomalehtikirjoituksia luettiin ja korjaeltiin, kirjeitä, anomuksia ja kehotuksia toimeenpanevalle toimikunnalle valmisteltiin. Kaikki kävi ystävällisesti, hauskasti ja välinpitämättömyydeltä näyttävällä tyyneydellä, joka on ominainen Ameriikan naisen toiminnalle. Emäntinä olivat miss Susan B. Anthony, jonka harmaassa päässä asuu Yhdysvaltojen nais-asian johtava aate, sekä mrs Wallace, pieni, kaunis, surumielisesti katseleva, tummasilmäinen rouva, jonka kasvoista päättäen helposti olisi luullut ranskattareksi.

Vihdoin varustausimme lähtemään kokous-pääsylippujen hakuun. Niiden saanti ei ollutkaan helppo. Jokaista kokoussalin sisäänkäytävää vartioitsivat tarkkasilmäiset poliisit, joiden varma kohteliaisuus näytti uhkaavalta. Useimmilla meistä naisista oli ennaltaan ostetut pääsyliput, mutta muutamat olivat vasta äsken saapuneet ja niiden täytyi joko maksaa 12-25 dollariin lippujen hankkijoille tai järkyttää vallanpitäjien sydämmiä imarruksilla ja liukkailla sanoilla. Tietysti koetettiin jälkimmäistä keinoa, sillä niinkauan kuin naisilla ei ole äänestys-oikeutta saavat he olla kavalia. Mutta apua ei siitäkään lähtenyt. Vihdoin tunkeusi meitä päin paksu, vaaleanverinen herrasmies, jonka vaaleat liivit vaativat mahtavan, pyöreän tilan.

— Ooh, tuolla tulee Bob, — huokasi miss Anthony. — Nyt ei ole hätää. Hän kyllä päästää meidät sisälle.

Bob oli itse Robert Ingersoll. Hän talutti käsivarressaan suloista nuorta tyttöä ja nyökkäsi, viittoeli ja huusi jo kaukaa tungoksesta meille: