Ja Ingersoll tuli. Isona ja mahtavana hän seisoi muita ylempänä puhelavalla. Mahtavaa ja tyyntä oli alussa hänen kaunopuheisuutensakkin, joka lieventävän öljyn tavalla hiveli ärtyneitä mieliä tyynemmiksi. Mutta hän oli itse liian innostunut vaalista, hänelläkin oli oma toiveensa vaalin tuloksista. Hän käyttäytyi varomattomasti. Kuvattuansa, millainen valtiollinen asema parast'aikaa oli, kuvasi hän millaista miestä valtion johdossa tarvittiin. Sitten hän vaikeni, ojensi käsivartensa, katsahti lehtereitä pitkin ja kysyi mahtipontisesti:
— Kuka on sellainen mies?
— Gres-ham! räyhäsivät lehterit. Ja nyt oli järki ja järjestys tiessään. 11 minuuttia koetti Ingersoll taas saada puheenvuoroa. Turhaan. Omalla varomattomuudellaan hän sen oli menettänyt, eikä saanut sitä enää takaisin. Vihasta kalpeana, hammasta purren hän istui paikalleen. Tavallisia hiljentämiskeinoja koetettiin, mutta muutamaan minuuttiin niistä ei ollut mitään apua. Kokous hajaantui vähitellen. Lauvantai, viides kokouspäivä valkeni, mutta turhat olivat kummatkin istunnot. Puolueet puskeskelivat, mutta ei yhdenkään sarvet katkenneet, taistelua siis jatkettiin.
Sunnuntai kului ulkopuolisesti hiljaa, mutta sisällisten intohimojen riehuessa. Johtajat pitivät yksityisiä sovittelukokouksia.
Vihdoin päästiin maanantaihin. Useimmat olivat tuskaantuneet jupakasta, ja halusivat vaan kotiinpääsyä. Ensimmäisessä huudossa saatiin samat tulokset kuin lauvantain istunnossa, Gresham vaan oli Ingersollin puheen takia menettänyt kaikki toiveet ja Alger voittanut monta ääntä. Heti ensimmäisen huudon jälkeen nousi Allison-puolueen johtaja, jonka ehdokas lauvantaina oli voittanut useita ääniä ja ilmotti saaneensa käskyn jättää ehdokkaansa pois kilpailusta. Yleisö ilmaisi ystävällisellä ja kestävällä ulvonnalla olevansa kiitollinen tästä ratkaisuavusta. Ja nyt kohosi jännitys kestäväksi. Ken tulee presidentiksi? Algerko, jonka kaikki voisivat valita, jos vaan tahtoisivat? Shermanko, joka kieltämättä olisi ollut oikea mies virkaan, mutta jota muutamat valtiot erään veroriidan takia vastustivat? Harrisonko, tuo yleisesti suosittu, hyvänluontoinen presbyterikö, samannimisen presidentin pojanpoika?
Toisessa huudossa Alger nousi, Sherman laski ja Harrison voitti. Kolmannessa huudossa jäi Alger alemmaksi, Sherman yhä laski ja Harrison pääsi ensimmäiseksi.
Nyt oli yleisö tullut niin ärtyneeksi ja kärsimättömäksi, että siitä kasvoi hirmuhaltias. Yhtenään kaikui huutoja: — hiljaa siellä! Hattu pois päästä! j.n.e. Ennen neljättä huutoa pyysivät muutamat valtiot miettimis-aikaa. — Ei! — kirkuivat lehterit.
114
VAALIKOKOUS CHICAGOSSA.
Viisi minuuttia saivat epäröivät vakaantumis-aikaa ja sitten alkoi neljäs huuto. Heti alussa näkyi, että Harrisonin vaaka oli käynyt raskaammaksi. Kalifornia ja Maine olivat tähän asti uskollisesti kannattaneet Blainea, vaikka hän muista valtioista vaan oli saanut hajaääniä. Nyt ne antoivat kaikki äänensä Harrisonille. Pensylvania 72 ääninensä luopui Shermanista ja liittyi Harrisoniin. Sitten alkoivat pikku valtiot ja alueet 2 tai 4 äänineen tipahdella Harrisonin puolelle, ja yleisö ulvoi kiitollisuudesta jokaiselle lisälle. Vihdoin kl. 2 oli huuto päättynyt ja Harrisonin voitto varma. Yleisö nousi seisomaan kuin yksi mies. Voittajan kuvaa heilutettiin lavalla, liput, viuhkat, nenäliinat ja hatut olivat vimmatussa liikkeessä. Huone myrskysi suosion-osotuksista. Sama yleisö, joka kolmea päivää ennemmin oli ihastuksesta hihkunut, kun vaan Blainen nimikin mainittiin, riehui nyt Harrison-riemussa. Usea puhuja ylisteli hänen avujaan ja kiitteli kansan viisasta vaalia. Sähkösanoma-sade levitti ympäri maata tiedon päätöksestä. Kanoonanlaukaukset kumisivat. Kaduilla kierteli juhlakulkueita.