Kokous alkoi, niinkuin kaikki kokoukset Ameriikassa, rukouksella. Kun veisattiin "Oi, Herra, sua lähemmäks'", lausui naapurini sääliväisestä, näyttäen valtiollisen kiihkon tulistuttamia kasvoja ympärillämme: — raukat, he tarvitsevat todellakin tätä virttä. Kun he tulisivatkin Häntä lähemmäksi.
Valmistavat puheet eri ehdokkaiden hyväksi oli pidetty kolmena edellisenä päivänä. Nyt piti huudon tapahtua: valtioiden vaalitulokset oli ilmotettavat. Sihteeri, jyrisevällä äänellä varustettu mies, huusi jokaisen valtion nimen ja äänien määrän. Valtion lähetystön puheenjohtaja karjasi takaisin, kuinka monta niistä oli tullut kunkin ehdokkaan osalle. Mutta tätä 8,000 ihmishengen suuruista joukkoa ei ollut helppo johtaa.
Se kihisi ja kuohui puoluekiihkosta. Heti, kun jonkun ehdokkaan nimi mainittiin, remahti hurrahuuto. Puheenjohtajan nuija kolahti tuon tuostakin pöytään. Tuon tuostakin hän yrmeästi vaati hiljaisuutta. Lähetystöjen rivistä alhaalla salissa huudettiin vähän väliä: — puheenjohtaja tyhjentäkää ylälehterit! Ulos väki sieltä! Me emme kuule mitään tässä melussa. — Tällaisiin kehotuksiin vastattiin lehteriltä: — heittäkää se ulos! Eläköön Blaine! — Blaine oli ensi päivänä lehterien lemmikki. Kun kuultiin Kalifornian antaneen kaikki 16 ääntään hänelle, syntyi salissa ainakin 6 minuuttia kestävä pauhu. Puheenjohtaja varotti ankarasti yleisöä, uhaten paikalla raivauttaa lehterit tyhjiksi ja vähitellen joukot tyyntyivät. Mutta jos joku lähetystöjen jäsen oli niin varomaton, että huusi jonkun ehdokkaan nimen kovemmalla, huomiota herättävällä äänellä, kuin muiden, hui! sulku oli puhki ja entinen pauhu alkoi uudestaan.
Heeejjj! Hi-i-i-ih! Eläköön Blaine! Eläköön Kalifornia! Huhhu-uuh! Hi-i-i-i — vinguttiin ja ulvottiin ympärillämme. Miehillä, naisilla ja lapsillakin oli rinnallaan punaisessa, sinisessä tai sinipunervassa nauhassa eri ehdokasten kuva. Lippuja liehutettiin, nenäliinat ja viuhkat löyhyivät.
— Katsokaa, — sanoi miss Anthony, — noin me luomme Yhdysvalloille presidentin.
Kahteen kertaan luettiin vaalien tulokset. Turhaan. Ei yhdelläkään ehdokkaalla ollut määrättyä enemmistöä, 500 ääntä (noin kahdeksasta sadasta). Hikisenä ja nälkäisenä palasi kukin kotiinsa; lähetystöt pitääkseen sovittelukokouksia ja koettaakseen saada yksimielisyyttä toimeen. Hotellin nostokoneessa kysyi miss Anthony eräältä untuvahuuliselta edustajalta, Etelästä lähetetyltä neekeriltä: kenen luulette tulevanne valitsemaan?
— Blainen me tietysti valitsemme, — vastasi nuorukainen kopeasti. — Blaine on kansan mies ja Blainen on kansa valitsevakin.
Tuntui kummalliselta katsella miss Anthonyä, etevää, nerokasta, hienosti sivistynyttä naista tuon taitamattoman ja rehvastelevan neekerin rinnalla. Edellisellä ei ollut äänestys-oikeutta, jälkimmäinen kopeana ylvästeli oikeudellaan. Ameriikassa on tuon tuostakin tilaisuus samanlaisiin vertauksiin. Täällä, jossa vapaus on ilmana, jossa joka mies voi pyrkiä hallituksen ohjaajaksi, täällä tuntuu hullutukselta, että naiset ovat pakotetut mykiksi sekä yhteiskunnallisella että valtiollisella alalla.
Ei illan kokouksessakaan mihinkään päätökseen päästy. Shermanilla oli enin ääniä, Harrisonilla ja Greshamilla sen jälkeen enin. Muilla, Algeria lukuun ottamatta, oli vaan joitakuita ääniä. Sen sijaan olivat kuvernööri Mac Gilney ja Abraham Lincoln nuorempi, presidentin poika, alkaneet kohota. He olivat ehdokkaita, joita joka puolue olisi voinut valita. Usealla kuulijalla oli muistikirja mukanaan, vaalitulosten merkitsemistä varten. Yhtäläistä räyhyä, hurrahuutoja, ahdinkoa, kuumuutta. Kun ei mitään päätöstä kuulunut, alkoi yleisö huutaa lemmikkejään: kuvernööri Forakeria ja "Bob'ia". Tuskaantuneena kysyi puheenjohtaja vihdoin: — mitä kokous tahtoo?
— Ingersoll! — ulvoivat joukot.