Todellinen, hurmaava kaunopuheliaisuus on hänen kansassaan yhtä harvinaista kuin muuallakin, eikä hän luullaksemme siinä kohden ole muiden maiden esim. Englannin tai Ranskan naisia etevämpi. Mutta julkiseen esiintymiseen tottuminen on sen sijaan hyvin yleistä. Ameriikatar ei kuole pelkoonsa yleisön kuullen puhuessaan. Hän käyttäytyy sellaisissa tilaisuuksissa tyynen luontevasti, usein viehättävällä sulolla. Huomattava erotus on kuitenkin vanhemmilla ja nuoremmilla naisilla. Vanhemmilla on enemmän käsiliikkeitä, heidän käytöksensä ja lausumistapansa on levottomampaa laatua, nuoremmat seisovat tyyneinä käyttäen vaan silloin tällöin jotain sopivaa, varmaa liikettä, lausuttava on tarkemmin punnitussa muodossa ja tähtää tarkemmin asian ydintä. Vielä on tosin Ameriikan naisilla perinpohjaisuuden ja aineen tarkan käsittelyn alalla paljo opittavaa maansa miehiltä. Luullaksemme heidän heikommuutensa tässä suhteessa on täällä kuitenkin vähemmän huomattava kuin muualla, syystä että kansalle luonteen-omainen vilkkaus saa miehetkin sekottamaan kaskuja, sukkeluuksia ja vertauksia esitelmäänsä, joka siten usein tuntuu pintapuoliselta ja keveästi harkitulta.
Enimmästi ovat nais-asiata esittelevät puhujat tummissa tai mustissa pukimissa, useimmin silkissä, päässä tavallisesti niskahattu (bonnet), sillä enimmät heistä ovat kolmekymmentä täyttäneitä naisia. Täällä niinkuin muuallakin ottaa harva ylhäisimpien piirien nainen osaa nais-asian työhön; enimmät sen ajajat ovat nuorenpuoleisia, perinpohjaisen kasvatuksen nauttineita naisia tai vanhoja, ennen hyväntekeväisyys- ja raittiusseuroissa, uskonnollisissa tai orjuutta vastustavissa yhdistyksissä työskennelleitä naisia. Joka paikassa viljalta tavattavissa erilaisissa naisklubbeissa taas usein on jäseninä hienon maailman naisia; siksi monessa klubbissa vallitseekin loistoisa komeus.
[Pääpiirteet Washingtonin naiskokouksesta.]
Se seikka jo sinänsä on onni, että saa elää aikana, jolloin suuri aate välinpitämättömyyden, nurjuuden ja ennakkoluulojen peitosta tunkeutuu ilmoille.
Se ajatus varmaan oli valtavimpana meissä naisissa, jotka 24 päivä Maaliskuuta 1888 kl. 3 jälkeen puolenpäivän kokoonnuimme komean Riggs Housen ravintolan "punaisessa salissa" Washingtonissa. Ensimmäinen kansainvälinen naiskokous oli tuonut yhteen noin 60 hiljaista, melkein juhlallisena odottavaa naista, Ameriikan naismaailman parasta. Euroopan lisä oli niin pieni, että se hukkui joukkoon. Sekä matkanmaksut että myrskyinen Maaliskuu olivat vaikuttaneet, että ainoastaan 7 naista sieltä oli saapunut. Suurta kummastusta herätti se seikka, että syrjäiset Pohjoismaat olivat lähettäneet kolme edustajaa, ja kun Norja ja Suomi nimiä huudettaessa nousivat seisomaan, kulki aaltomainen uteliaisuuden ja kummastelemisen liike läsnäolevan naisjoukon läpi.
Jokainen siellä olevista naisista oli ihmiskunnan palveluksessa tehnyt suuremman tai pienemmän työn.
Ensimmäisenä istui mrs Elizabeth Cady Stanton, "Naisten kansallisen äänestysoikeus-yhdistyksen" presidentti. Mainittu yhdistys oli kokouksen toimeenpanija. Mrs Stanton on 74 vuoden vanha rouva; lumivalkeat kiharat lepäelevät näppärästi järjestettyinä molemmin puolin hänen huomattavia kasvojaan, joita katsellessasi muistat menneen vuosisadan muotokuvia. Saman yhdistyksen varapresidentti, miss Susan B. Anthony johti kokousta. Nämät kumpikin ovat vanhoja ystäviä orjuudenvastustus-ajoilta, jolloin he työskentelivät yhdessä. Mrs Stanton on pelkkää filosofiaa, miss Anthony pelkkää järjestämiskykyä. Siksi he yhdessä ovat tehneet jättiläistöitä. Jos kysyt mrs Stantonilta jotain nais-yhdistysten työtä koskevaa, taputtaa hän olallesi lausuen: — kysytään Susanilta! — Jos perus-aatteellisessa pulmassa käännyt miss Anthonyltä neuvoa kysymään, vastaa hän heti: — ystäväni, mrs Stanton sen paraiten tietää. — Kumpikin he ovat vanhaa kveekkarisukua. Miss Anthony on enemmän suosiossa ja erittäinkin nuorten lemmikki; ne häntä sanovat "Aunt Susan'iksi" (Susan-tädiksi).
Hänen vieressään istui sihteeri, miss Rachel Foster.[8] He kaksi ovat eroamattomat ja kaunista on katsella miss Anthonyn hopeanharmaata päätä sihteerin kukoistavien kasvojen rinnalla.
Siellä istui mrs Lucy Stone, joka jo kuudettakolmatta vuotta toimittaa "The Woman's Journalia"[9] ja on yksi nais-asian etuvartioista. Pyöreine kasvoineen ja yksinkertaisine hameineen hän on suomalaisen maapapin rouvan näköinen. Siellä oli miss Frances Willard, raittius-apostoli, joka edustaa miljoonien tahtoa. Hän johtaa suurta "The Woman's Christian Temperance Unionia"[10] sekä Kansainvälistä naisten raittius-yhdistystä. Edellisen yhdistyksen sanomalehdellä "The Union Signal'illa" oli vuonna 1888 lähes 40,000 tilaajaa.