Maanantain kokoukset alkoivat ja päättyivät rankan sateen huuhtoessa katuja. Illan ohjelmassa oli tärkeä aine: kasvatus. Mrs May Wright Sewall esitti arvokkaan ja laajoihin tutkimuksiin perustuvan kertomuksen korkeamman naissivistyksen nykyisestä kannasta Yhdysvalloissa. Mrs Sewall on itse saanut perinpohjaisen kasvatuksen ja hänen esitelmänsä oli perusteellisuuden ja aineen tarkan tuntemisen kannalta tuomiten ehdottomasti siinä kokouksessa paras. Pundita Ramabai kertoi hindunaisen asemasta ja naissivistyksen suuresta edistyksestä viime vuosina Intiassa. Professori Rena Michaelisin esitelmä yhteiskasvatuksesta oli innokas ja sujuva. Se vaikutti kahdenkertaisella voimalla, sillä puhujan suloinen ja samalla reipas esiintymistapa oli ilmi-elävä puolustus hänen aatteelleen. Hän on saanut tietonsa yhteiskoulussa ja on itse nykyään opettaja kollegessa, jossa kumpaakin sukupuolta kasvatetaan yhdessä.

Tiistain aineena oli hyväntekeväisyys. Keskusteluja johti mrs Harriet Shattuck, pieni Massachusettsilais-rouva, niin pyöreä, soma ja näppärä, ettei olisi uskonut hänen koskaan saastuttaneen naisellisuuttaan julkisten kokousten johtamisella. Kun hyväntekeväisyyttä jo ammoisista ajoista on pidetty naisen ominaisena alana, voi sitkeinkin vanhoillaolija hyvällä omallatunnolla kuunnella puhujien kertovan, mitä kaikkia oli toimitettu yhteiskunnan kurjien, sen lapsipuolten, hylkyrien hyväksi. Samaa voi sanoa iltakokouksesta, jossa raittiustyöstä keskusteltiin. Sen päiväisistä puhujista mainittakoon Clara Barton, Ameriikan Punaisen Ristin-yhdistyksen perustaja. Hänen rinnallaan kimalteli Euroopan hallitsijoiden ja Punaisen Ristin-yhdistysten lahjoittamia ritari- ja kunniamerkkejä. Mrs Quintonin esitelmää naisten työstä indiaanien hyväksi kuunneltiin hartaudella. Mutta ei mitään voi verrata siihen kiihkeään innostukseen, jonka Frances Willard herätti. Lieneekö toista naista, niin rakastettua, jumaloittua kuin hän on. Mutta harva on tehnytkään niin paljo kuin hän ja hänen sielunjaloutta todistavat kasvonsa vaikuttavat nekin jo saarnan tavalla. Hänen sihteerinsä ja oikea kätensä miss Anna Gordon, selitti lämpimästi ja hyvästi "kuinka me voitamme lapset", kuinka raittius-aate on saatava lapsissa eläväksi, heidän lapsellista katsantotapaansa vahingoittamatta. Mrs Barney, Maailman-Nais-raittiusyhdistyksen vankienhoito-osaston-jäsen puhui liikuttavan kaunopuheisesti poliisimatroonien välttämättömyydestä.

Keskiviikkona tarkastettiin naisten toimia eri ammattien ja teollisuuden alalla. Mrs Laura Johns Kansasista oli puheenjohtajana. Eurooppalaisesta tuntui tämän päivän keskustelut kenties kaikista huomattavimmilta. Ihmeteltävältä kuului, mitä nämä naiset olivat tehneet maanviljelyksen, karjanhoidon, tehdasteollisuuden ja viininviljelyksen aloilla, samoin lääkäreinä, sanomalehtien toimittajina, lakimiehinä, pappeina ja opettajina jos minkälaisina. Kun vertasi kuulemaansa siihen mitä silmin näki näistä hauskoista, herttaisista ja ystävällisistä naisista, niin tuli entistä varmemmin huomaamaan, että käytännöllisyys on Ameriikan naisen pääominaisuus. "Emansipatsioonistaan" huolimatta on hänessä kiireestä kantapäähän asti joka verenpisara käytännöllinen ja tuskin hän mitään niin syvästi halveksii kuin epäkäytännöllisyyttä.

Keskiviikon suosituin puhuja oli mrs Leonora Barry, työväenluokasta lähtenyt nainen, joka itse on hankkinut itselleen sivistyksensä ja aseman ja nykyään on yksi suuren "Työn ritarit" nimisen työväen-yhdistyksen toimekkaimmista jäsenistä. Hänen vilkas, omituinen puhetapansa muistutti mieleen metsän huminaa, puron sointuista lorinaa, tai mitä vaan on raitista ja alkuperäistä olemassa. Eräs vanha rouva, mrs Esther Warnerkin herätti lämmintä myötätuntoisuutta kertoessaan yksinkertaisesti ja herttaisesti farmernaisten töistä.

Valpas ja huomaava kokoustoimikunta oli luultavasti peljännyt, että nämä kaksi kokouspäivää tuntuisivat yksitoikkoisilta. Ohjelmaan oli senvuoksi soviteltu viulunsoittoa ja soololaulua. Taiteilijat olivat nuoria naisia. Ei mahtanut kuitenkaan kukaan pitkästymistä valittaa kokousviikon aikana. Uudet puhujat ja uudet keskustelu-aineet ja yhä kasvava ja vaihtuva innostus estivät yleisön ikävystymästä. Kokous-ohjelmien pääkohdiksi oli aina soviteltu 20-25 minuutin pituisia esitelmiä. Muut lausunnot eivät saaneet osalleen enempää kuin 10 minuuttia kukin.

Torstai oli päivänpaisteinen ja kirkas, oikea kevätpäivä lempeine tuulineen ja äskenpuhjenneine lehtineen. Nytkin, auringon loistaessa, istui yleisö kuumassa, täyteen sullotussa kokoussalissa yhtä innokkaana kuin sadepäivinäkin. Päivän aineina olivat työn järjestäminen ja naisen laillinen asema. Frances Willard puhui taas mainiosti. Hänen yhtymiskehotuksensa naisille vaikutti mahtavasti, sillä jokainen tiesi kuinka suurenmoisen elävän koneiston kehottaja itse järjestämiskyvyllään on luonut.

Mrs Louise Thomas, jo ennen mainitsemamme newyorkilaisen naisklubbin presidentti, kertoi klubbinsa toimista hyväntekeväisyyden, taiteen ja kirjallisuuden y.m.s. alalla. Enin huomattava oli kuitenkin mrs Devereux Blaken kuvaus niistä laillisista epäkohdista, jotka sitovat Ameriikan naista. Erittäin hän kosketteli sitä luonnotonta kohtaa, että naidulla äidillä ei lain edessä ole mitään merkitystä lapsiansa koskevissa asioissa, mutta naimattomalla äidillä on täysi valta lapsiinsa. — Kahdessa eri esitelmässä intiaani- ja mormooninaisten asemasta saatiin kuulla monta uutta ja huvittavaa seikkaa. Perjantai aamuna ryhdyttiin siveellisyyskysymykseen, ja vakavia, liikuttavia sanoja lausui moni nainen, joka oli tutkinut asiaa usealta eri katsantokannalta. Tohtori Caroline Winslow, eräs Yhdysvaltojen vanhimmista naislääkäreistä, puhui naisen hienolla arvokkaisuudella ja vakavasti jalomman, puhtaamman avioliittokäsitteen välttämättömyydestä. Kristityn velvollisuus on elää siveellisesti sekä avioliiton ulkopuolella että avioliitossa. Frances Willard, mrs Saxon, Ameriikan paras ja mrs Ormiston Chant, Englannin paras naispuhuja tämän aran kysymyksen alalla, liikuttivat kukin syvästi yleisöä. Kokousta johti arvokkaasti mrs Elizabeth Boynton Harbert Chicagosta.[13]

Perjantai ilta kävi vilkkaaksi, sillä keskustelu-aineena oli nainen valtiollisella alalla ja onhan valtiollisilla asioilla se ominaisuus, että tekevät lämpimästä kuumaa ja kuumasta kiehuvaa. Puhe sujui kuin voideltu. Mrs Isabella Beecher Hooker, Harriet Beecher Stowen sisar, lausui voimakkaasti ja asiallisesti, millä perustuksella Ameriikan naiset vaativat Yhdysvaltojen perustuslakien nojalla itsellensä äänestysoikeutta.

Lauvantain kokous oli viikon loistokohta. Se oli "tienraivaajien" päivä, Lava oli kukkatarhana ja siellä istui noin 40 vanhaa naista ja herraa, 40 kaikkein armainta hopeatukkaista, reipasta vanhusta. Yleisö nousi seisomaan kuin yksi mies, nenäliinoja liehutettiin ja hurraahuudot kajahtelivat, kun kuushenkinen nuorten naisten lähetystö pastori Annie Shawin johdolla heille kantoi kauniita kukkakoreja. Mrs Sewallin puhe vanhuksille oli mestarillinen. Se oli kunnioittavainen, hellä, hupainen ja uhkui nuoren sukupolven vapaaehtoista, sydämmellistä kiitollisuutta poistuvalle polvelle. Vanhusten vastaukset olivat tietysti liikuttavan juhlalliset, sillä 40 vuoden työ, kokemus, ilot ja surut lisäsivät eri painon joka sanalle.

Illalla jatkettiin keskustelua naisen valtiollisista oikeuksista. Miss Helen Gardenerin, tiedemiesten tutkimisille nojautuva esitelmä "Sukupuoleisuus aivoissa" oli illan paras. Oppineen taidolla ja samalla ominaisesti hän todisti, että väitös naisten aivojen huonommuudesta oli olettamista, sillä uusimmat tutkimiset sitä eivät suinkaan ole todistaneet. Esitelmän mukana seurasi koko joukko hyväksymislauseita, joita tunnetut ameriikkalaiset tiedemiehet käsikirjoituksen luettuansa olivat siihen liittäneet.