Koko päivällis-ajan saneli hän herkeämättä omituisia huomautuksiaan. Pysyen järkähtämättömän vakavana, ei hän kertaakaan edes hymyillyt, vaikka muut pöydässä olevat tuon tuostakin purskahtivat nauramaan. Hänen silmänsä eivät näyttäneet tietävän suun sanelemista sukkeluuksista mitään. Ne pysyivät koko ajan surumielisen, aran ja haaveksivan näköisinä.
Jälkeen puolisen ehdotti hän, että lähtisimme ajelemaan.
— Minä vien teidät erään ystäväni luo, — sanoi hän — erään ystäväni luo, joka asuu paratiisissa. Hänellä on suloinen, nuori vaimo ja te saatte syödä mitä mehevimpiä päärynöitä.
Hevonen oli laiha, koleajäseninen villipeto, sekin. Ajoimme kevytlehväisten pippuripuiden alatse ja siniviheriöitä eukalyptuskujia myöten. Siellä täällä näkyi puiden välistä vilaus merestä tai Sierra Nevadan punervista kalliohuipuista.
Miller oli parhaalla tuulellaan. Koko hänen runoilijaluonteensa oli kiintynyt ja rakastunut Kalifornian omituiseen kauneuteen ja hän ylisti sitä sointuvin, hehkuvin sanoin. Kalifornialaisten rahan-ahneus tuntui katkerasti harmittavan häntä.
— Ovathan ne kelpo ihmisiä, mutta halpaa lajia, hyvin halpaa. Dollarit ja centit vaan mielessä. Hän kiristi ohjaksia ja pysäytti hevosensa. Ilosta loistavin kasvoin hän näytti erään sumuisen vuorijonon korkeimmalla huipulla pilkottavaa, vaaleata täplää ja sanoi: — tuolla on minun kotini. Se on pieni ja mitätön, mutta minä saan sen työlläni vielä kerran suureksi.
Hän alotti pitkän haaveksivan luonnon-ylistyspuheen, vastauksia odottamatta. Kaikki, mikä ei suoraan luonnosta voimaansa ime, sortuu. Kalifornia, Ameriikka, tulee vielä kerran katkerasti katumaan rahanhimoansa, joka on houkutellut sen halveksimaan luontoa ja kohtelemaan sitä aivan kuin palvelijaa. Useimmat Ameriikan runoilijat on se vika turmellut ja viimeksi on Bret Harte astunut samoja jälkiä. "Gabriel Conroy" on mahtava, mutta Bret Harten viimeiset teokset todistavat, että kirjailijan taas pitäisi päästä lähemmäksi maa-emoa. Eikä Ameriikka ole yksin tämän kiusauksen uhrina. Euroopassakin se turmelee runoilijoita. Jos Tennyson olisi levännyt lähempänä luonnon puhdasta, äidillistä helmaa, ei hänen vaimoansa nyt sanottaisi lady Tennysoniksi.
Hevonen seisahtui pienen talon eteen, jonka viheriäiset akkunaluukut olivat tiviisti suljetut, niinkuin kaikki Kalifornian talot kuuman vuoden aikana. Sen ympärillä kasvoi taatelipalmuja ja reheviä hedelmäpuita, joiden oksat notkuivat tuleentuneine hedelmineen. Japanilainen palvelija vei meidät talon emännän, pienen, mustatukkaisen kaunottaren luo, joka tarjosi meille teetä ja Millerin lupaamia, meheviä päärynöitä.
Miller oli äänetön, mutta katseli nuorta rouvaa suopein silmin. Koko Ameriikassa tiedetään, kuinka usein kauniit kasvot ovat häntä hurmanneet ja kuinka paljo onnettomuutta se taipumus on tuottanut hänelle itselleen ja muille.
Mutta nyt istui hän tyytyväisenä nojatuolissaan, maisteli teetänsä ja nautti. Kerran hän sanoi: — oletko oikein onnellinen, Daissy? Oikein onnellinen, — vakuutti rouva hymyillen.