— Minä asun korkealla Sierra Nevadan harjalla, — sanoi hän. — Niin korkealla, että kuulen kuinka tähdet raapivat maata, sen kiertyessä akselinsa ympäri. Plato sanoi, että me, yksinäisyyden rakastajat, olemme joko jumalia tai villipetoja. Minä olen peto. Minä olen villi — peto, — kertoi hän hitaasti, katseli käsiään ja väänteli niitä hermostuneen tavalla. — Minulla ei ole siellä muuta kuin meri, kuu, tähdet, vuoret ... ja viisituhatta hedelmäpuutani.
Hänen rumat kasvonsa kirkastuivat.
— Viisituhatta hedelmäpuutani! Voitteko aavistaakkaan, kuinka paljon työtä ne vaativat? Ja minä olen itse työssä aamusta iltaan joka päivä. Katsokaa minun käsiäni! Näettekö, että niissä on kovan työn puremia merkkejä, kovia känsiä, arpia, merkkejä.
Hyväillen hän siveli suurta, mutta siromuotoista kättään, joka oli runsaskarvainen, niinkuin kaikkien ameriikkalaisten kädet ovat.
— Minulla on kaikenlaisia hedelmäpuita. Minulla on öljypuitakin. Tiedättekö, että öljypuulla vedenpaisumuksen ajoista asti on kyyhkysen harmaat, silkkihienot untuvat lehtiensä alapuolella? Pidättekö öljypuusta? Se on pyhä puu. Minä olen itse niitä istuttanut... Te tulette pohjasesta! Teillä ei ole öljypuita...
Tiedättekö, että Jumalalla on siniset silmät? Sen olen keksinyt. Pohjan kansat ovat voimakkaimmat maan päällä. Ne kestävät lunta, vilua, pimeyttä. Kaikilla niillä on siniset silmät. Jumala on voima ja hyvyys. Jumalalla täytyy olla siniset silmät.
Hän näytti riemuitsevalta, kohotti sitten etusormensa vasemmalle ohimolleen ja huokasi syvään.
— Tämän arven sain Meksikon sodassa. Tiedättekö että me täällä Kaliforniassa edistymme kuolevien kansojen ruumiilla? Matkustelkaa Kaliforniassa ja Meksikossa, niin tapaatte joka askeleella kuolevia kansoja — indiaaneja ja meksikolaisia. — Indiaaneja ja meksikolaisia, — lausui hän taas uudestaan. Sitten kumartui hän eteenpäin ja sanoi puoli kuiskaamalla, salaperäisellä äänellä: — tiesittekö, että ne ovat kuolevia kansoja? — Kaliforniaa minä rakastan, — jatkoi hän yksitoikkoisesti, mutta se rakentaa kehityksensä kuolevan korven povelle. Minä rakastan sitä. Rakastan vuoriamme, rypäleitämme, mertamme. Rakastatteko te merta? Merikipeäkö? Olette merikipeä? Minä annan teille ehdottomasti parantavan apukeinon. Se on amuletti, pieni Pyhän Annan kuva, ja se suojelee meritaudista. Saatte sen minulta ja sitten keinutte aivan kuin enkelien siivillä kannettuna takaisin kotimaahanne.
Hänen puheessaan oli harvinaisella tavalla sekotettuna satumaisia mielikuvitteluja, omituisuutta, arkuutta ja itsetietoisuutta.
Päivälliskello keskeytti keskustelumme ja tyttöjä tulvi sisään. Miller vaikeni heti ja näytti etanan tavalla vetäytyvän kuoren alle piiloon, mutta muuttui vähä arveltuaan taas entiselleen. Nuorten verevät kasvot tuntuivat elähyttävän häntä. Eräälle vaaleanveriselle, kultatukkaiselle tytölle hän sanoi hyvin vakavasti: Miss E., teidän täytyy kammata päivänpaiste pois tukastanne. Teillä on liian paljon päivää hiuksissanne.