Nuo salapoliisin ja lähetystalon johtajan sanat tuntuivat siis olevan meidän "kristillisten" yhteiskuntien perusajatuksena. Joka paikassa uhrataan köyhä, raaka, tietämätön nainen parempiosaisten sisartensa suojelemiseksi. Tuskin missään ovat tämän mielipiteen seuraukset niin sydäntäsärkevässä muodossa huomattavina, kuin San Fransiskossa.
[Sierra Nevadan runoilija.]
— Ette saa lähteä Kaliforniasta Joaquin Hilleriä tapaamatta, — sanoi "The San Fransisco Chronicle"-nimisen sanomalehden tiedustelija lähtökumarruksia noikkaellessaan. — Bret Harte on Lontoossa, häntä ette saa nähdä, mutta Sierra Nevadan runoilija, "kallioinen, lahdelmainen, syvyyksellinen runoilija" Joaquin Miller on kotona.
Muutamia päiviä myöhemmin saimme ystävien toimesta tavata mainitun omituisen runoilijan, joka lienee jotenkin tuntematon Euroopassa, vaikka suurin osa hänen teoksistaan on painettu Englannissa. Hän on syntynyt Kentuckyssä, josta Ameriikassa puhutaan pienellä pilalla aivan kuin meillä Suomessa Sysmästä; — mutta tuli jo 15-vuotiaana Kaliforniaan, samaan aikaan kun kullanhakijat, meksikolaiset ja indiaanit siitä kiistelivät. Hän luki ensin lakitiedettä, oli lyhyen aikaa Oregonissa tuomarina, mutta ei viihtynyt virassaan. Ympärillä vallitseva kirjava seikkailurikas elämä näyttää liian viehättävästi houkutelleen hänen runoilijaluonnettaan. Hän jätti lakimiehen toimen, rupesi kullankaivajaksi, taisteli Yhdysvaltain ja Meksikon välisessä sodassa indiaanien ja sellaisten valkeiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet villiä paljoakaan korkeammalla kannalla. Monta kertaa hän haavoittui, eli, lievimmin sanoen, kirjavaa elämää vuoristossa metsästäjien ja indiaanien kanssa, matkusti sitten Eurooppaan, oleskeli 9 vuotta Englannissa, Itaaliassa, Saksanmaalla, Norjassa, Venäjällä ja joutui lopuksi Pyhälle maalle, jossa oleskeli pitkät ajat Natsareetissa, Jerusalemissa ja muutamissa muissa kaupungeissa. Koko ajan oli hän ahkerasti käyttänyt kynäänsä ja lahjoittanut kirjallisuudelle noin kuusitoista teosta, sekä runomittaisia että suorasanaisia, joissa kuvasi kotimaansa ihanaa, lumoavaa luontoa. Mutta hän ei ole koskaan ollut kansalaistensa lempikirjailijana. Siksi hän on liian hurja, liian intohimoinen, liian satumainen runoilussaan. Sen lisäksi tuli vielä, että muodollisuutta vihaavan runoilijan yksityis-elämä oli melkein säännötön. Vuoron hän oli naimisissa, vuoron naimaton. Välistä oli hänellä mukanaan ihmeen ihana, sekaverinen tytöntynkkä, jota hän sanoi tyttärekseen, välistä hän taas eli ypö yksinään eikä asuinpaikastakaan ollut kellään varmaa tietoa.
Mutta aika kului ja Joaquin Millerin miehuuden-ikä alkoi lähestyä vanhuuden rajoja. Eräs hänen tyttäristään meni miehelään vasten hänen tahtoansa ja murti melkein isänsä sydämmen. Kirjailija muutti silloin rakkaille vuorilleen, osti siellä maatilan, istutti hedelmäpuita, katseli merta ja runoili tähtien tuikkeessa.
Meitä oli neuvottu kirjoittamaan pyytääksemme lupaa luonakäymiseen. Vastaukseksi tapasimme eräänä päivänä maaseudulta palatessamme seuraavat, tavallisen käyntikortin takapuolelle kesyttömällä, jykevällä, epäselvällä käsialalla kirjoitetut sanat, joista melkein joka toisen alle oli vedetty viiva: — "Kävin teitä hakemassa, viedäkseni teidät pieneen kotiini vuoristoon. Olin hyvin pahoillani, kun en saanut teitä tavata. Jos teillä ei ole mitään parempaa ohjelmassanne, niin tulkaa huomenna — luo, sinne saavun teitä tapaamaan."
Tapasimme toisemme määrättynä päivänä Oaklandissa, eräässä pienessä San Fransiskon lähellä olevassa kaupungissa, kahden oivallisen sisaren luona, jotka siellä pitivät kasvatuslaitosta tytöille. Talon joka soppi oli täynnä heleätä päivänpaistetta ja lasten iloista äänensurinaa; luokkahuoneista kuului ahkera hyminä.
Vierashuoneessa istuva Joaquin Miller näytti tämän jokapäiväisen kodikkaisuuden jyrkältä vastakohdalta. Ryhditön, kömpelö, ruma, huolettomassa puvussa, huoleton, välinpitämätön käytökseltään. Hän nousi seisoalleen, tähyellen meihin kummallisilla sinisillä silmillään, katse oli tulinen, mutta samalla sumea. Puristi hitaasti kättämme, kääntyi puoleksi hämillään, puoleksi hajamielisenä poispäin ja istahti tuolillensa kädet polvien väliin likistettyinä. Silmäin ansioksi on luettava, ettei hän tehnyt kerrassaan vastenmielistä vaikutusta. Kasvoistaan hän oli samaa näköä kuin Stuart Mill, joka, vaikka olikin suuri ajattelija, ei loistanut ruumiillisella kauneudellaan. Iho oli punakka, otsa kalju ja niskassa riippui vaalea, kankea hiustupsu. Mutta silmät olivat imeneet itseensä kaikki merkit, joista voi arvata miehessä asuvan runoilijaluonteen ja sen aina riehuvat intohimot, levottomuuden, kaipauksen ja surumielisyyden. Ne silmät olisivat toisissa kasvoissa olleet kauniit. Nyt ne olivat ainoastaan omituiset.
Ottamatta aluksi keskusteluun vähääkään osaa, katsahti hän äkkiä meihin ja kysyi vakavasti: — voitteko oikein hyvin? — Tämän kummallisen kysymyksen lausuttuaan, alkoi hän puhua katkonaisesti, mutta hyvin omituisesti. Hänen liikkeensä olivat kulmikkaat ja tottumattomat, aivan kuin iäkkään vanhanpojan, joka ei ole tottunut olemaan naisten seurassa tai yleensä ihmisten joukossa. Harvoin hän katsahti puhelutoveriinsa, mutta ajatukset näyttivät vähitellen sulavan hänessä ja tulvasivat sitten omituisina, lyhyinä, sattuvina lauseina ilmoille.