[Yosemite.]
— Tässä, — sanoi ajurimme, — on Innostuskukkula ja nyt voimme nähdä Yosemite-laakson. Nyt olemme Sierra Nevadan sydämmessä, 4,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, ladyt ja gentlemannit. Vuoret ympärillämme ovat noin 4,000 jalkaa korkeita. Sanotaan Jumalan mestarityöksi. Maailman ihanin paikka. Alpit lasten leluja Yosemiten rinnalla.
Väsyneet hevoset seisahtuivat kuullessaan hänen pitkäveteisen, yksitoikkoisen opas-äänensä, joka kertoi samaa liioitteluansa 365 kertaa vuodessa. Hän työnsi niskaansa leveän, kirjaillun meksikolaisen hattunsa, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja jatkoi: — oikealla on El Capitan 7,000 jalkaa, Katsokaa honkaa tuolla vuoren-onkalossa! Se on 120 jalkaa pitkä ja näyttää pieneltä pensaalta... No sanokaas, eikö Kalifornia ole ihmemaa?
Hän näytti niin ylpeältä, kun olisi mainittu maa vast'ikään lähtenyt valmiina hänen omista käsistään. Kukin meistä koetti katsella, minkä vaan ehti, eikä kukaan vastannut. Yosemitelaakso, jokaisen kalifornialaisen ylpeyden esine, aukeni eteemme, loistellen päivänpaisteessa voitonhymyllä vastaten katseeseemme. Puolen toista päivää olimme istuneet omnibusvaunuissa yhteen ahdattuina kuin pönttöön pakatut sillit. Säälimättömät vuoritiet olivat ruhjoneet jok'ainoan luun ruumiissa, kasvot olivat maalatut hienolla pölyllä, poskia ja silmiä poltti kuin tulessa. Jokainen pikainen pelastuksen toivo olisi ollut vankeudessamme tervetullut. Mutta tällaista maallista paratiisia emme tienneet odottaakkaan. Tämä voitti vaateliaimmankin odotukset ja hurmaava todellisuus korvasi kärsimyksemme.
Yläpuolellamme kaarteli Kalifornian kirkkaansininen taivas, jolla Heinäkuussa et näe pilviä etkä sumua. Alapuolellamme hymyili laakso sypressi- ja kuusipuineen, joiden siniviheriälle värille jättiläishonkien tuiman tumma vihannuus ja pahkuraiset, punaisenruskeat rungot olivat arvokkaana vastakohtana. Mercedjoki luikerteli vuoren rinteitä alas helmeillen, loristen ja lörpötellen, päivän säteiden tanssiessa sen iloisilla aaltoloilla. Aurinko paistoi tulisena päidemme päällä, sillä oli juuri sydänpäivä, mutta se loi samalla vuorten kukkuloille hurmaavan pehmeitä siniharmaita varjojaan. Oikealla kutoi Morsiushunnun vedenputous keveitä utu- ja vaahtoharsojaan graniittipaasiloille. Vasemmalla, 1,500 jalkaa laakson pinnan yläpuolella kohisi Yosemiteputous.
— Tämä mahtaa olla maailman ihanin paikka, — huudahti ihastuksesta huoaten eräs matkakumppaneista, muuan Kansasista tullut viaton nais-opettaja, joka tähän asti ei ollut nähnyt mainitun valtion maissipeltoja kauniimpia näköaloja.
Ajuri hymyili tyytyväisenä, hevoset saivat kehotusmassahduksen ja äskeinen, ihana unikuva katosi silmistämme. Mutta se tuli uudestaan näkyviin. Laakson toisessa päässä olevaan hotelliin ajettaessa saa matkustaja nähdä yhä uusia näköaloja, joista toinen aina tuntuu toistaan ihanammalta. Luulee tulevansa niin lähelle vuoria, että niiden läheisyys alkaa ahdistaa, mutta kirkas ilma pettää ja matka onkin kolme kertaa pitempi kuin se näyttää olevan. Laakso on 10 englannin penikulmaa pitkä ja pian saimme kokea, että monta, monta väsynyttä askelta oli tarpeen, ennenkun ehdimme noille vuorille, joita nyt luulimme ulottuvamme käsillä koskettamaan.
Jo kaksi tuntia tulomme jälkeen hajosi seurueemme, huvimatkoja tekemään, kuin akanat tuuleen. Tyynen meren rannalla olevien kylpypaikkojen jälkeen on Yosemite Kalifornian matkailijoiden suosituin päämaali. Nytkin olivat majatalot täysi ja joka paikassa näkyi ratsain tai jalkasin kulkevia matkailijoita. Kaikki olivat ahavoittuneita, iloisia ja kaikkia peitti oikea kalifornialainen pöly, jota ei voi sanoin kuvata, sen voi vaan tuntea nenässään, kielellään, ruumiillaan.
Koetimme saada itseämme niin puhtaiksi, kuin ulosmeno-innossamme ehdimme, ja lähdimme sitten liikkeelle, — kolme amatsoonia matkahatut päässä ja sauvat käsissä. Laaksossa lepäeli vieno sinervä auer, mutta korkeimmat tunturien huiput kimaltelivat hohtavan valkeina iltapäiväauringon paisteessa. Suuntasimme tiemme Puoli-Kirkko-nimisen vuoren itäistä rinnettä pitkin Vernalin ja Nevadan putouksille. Yosemite (lue: Josemiti) on indiaanilainen sana ja merkitsee "iso harmaa karhu". Tämä syrjäinen laakso jylhine, metsäisine vuoren-onkaloineen oli kauvan aikaa karhujen ja indiaanien lempipaikka. Jokaisen järven, joen ja vuorenhuipun nimi on alkuaan ollut indiaanien antama ja joka askeleella tapasimme täällä vanhoja muistoja ja taruja, mutta ne hukkuvat surkean nopeasti paikkaa vallitsevan nykyajan arkihyörinään.