Kansan suussa kulkevista taruista mainittakoon seuraavat: Morsiushunnun vedenputouksen vieressä poimi indiaanityttö kukkia. Veden henki rakastui häneen, astui ulos vaahtovaltakunnastaan ja heitti immen yli helmistä välkkyvän vesivaippansa, valiten hänet siten morsiamekseen. Impi hukkui, ja lohduttomana huokailee henki suruaan, kutoen lemmittynsä morsiushuntua. — Toinen on tämänlainen: — Laakson Jumalatar-nimiselle vuorelle astui eräänä päivänä enkeli taivaasta. Yosemiten hengen valtasi niin tulinen rakkaus, että hän laiminlöi valtakuntansa hallitsemisen. Mutta taivaallinen vieras kieltäytyi rupeamasta hänen omakseen ja katosi. Silloin luopui Yosemiten henki hallitsijaoikeudestaan, särki valtikkansa ja lähti ulos maailmaan, sen melskeessä unohtaakseen armaansa. Mutta jokaisen Yosemitea kaunistavan kukkasen, joka hopea-aaltosen, jokaisen humisevan puun hän loi, niillä soristaakseen laaksonsa taivaan tytärtä luokseen houkuttelemaan.
Monesta nimestäkin huomaa vielä, että indiaanit ne alkuaan ovat keksineet: "laakson päällikkö", "indiaanilapsen kehdon varjostin", "ilkeän tuulen henki", y.m.s.
Me kiipesimme muulien jaloilla käytäväksi kelpaavaa vuoripolkua ylöspäin. Rinteillä kasvoi runsaasti villiä karviaismarjoja, joita pensasten pitkät oksat suojelivat meidän ahnaudeltamme. Tammet, sypressit ja pähkynäpehkot soivat meille paikka paikoin varjoa. Villiä kirsikoita, seljapuunmarjoja, mustia vattuja sekä vaaraimia tapasimme joka askeleella. Eukalyptus ja minttu levittivät väkevää, huumaavaa tuoksuaan ympärilleen. Täällä tuli vastaamme sievillä, nyökkypäisillä aaseilla ratsastavia, hymyileviä naisia. Tuolla livahti sisilisko kivistössä; tuolla raksutteli orava pähkynäpehkossa. Tuonnempana meitä tervehti kohteliaasti pitkällä pyssyllä ja sääryksillä varustettu metsästäjä.
Ah!... Vernalinputous! 300 jalkaa korkean, ruosteenkarvaisen kallioseinän yli riippuva hopeaharso.
Putouksesta levisi taaja vihmasade, sen alla me kapusimme eteenpäin, jättäen aasien tien ja painuen ihmisiä varten raivatulle polulle. Se oli niin kapea, että toisinaan saimme kulkea vuorenhalkeamaa pitkin. Ylöspäin äkkijyrkkä, alapuolellamme ammotti huimaava kuilu. Tuskin uskalsimme puhua, jotta kieli ei kallistuisi kuilun puolelle ja riistäisi meiltä tasapainoa. Jopa pääsimme lepopaikalle: syvään vuorenvinkaloon, niin likelle putousta, että sen kuohut näyttivät syöksyvän päällitsemme. Luonnon muodostaman holvikaaren aukossa näimme aivan kuin puitteissa vaahtoiset, helmeilevät vesijoukot ja samalla neljä eri taivaankaarta niiden yläpuolella. Tikapuita myöten pääsimme noin 50 astinta kiipeämällä putouksen niskan tasalle ja sieltä näimme tuonnempana "Nevadan" syöksyvän raivoten niitä kallioita alaspäin, jotka olivat "Pilvien leposija"-nimisen jättiläisvuoren juurena. Tunnin kävelyllä pääsimme sen partaalle. Saimme seurata Mercedjokea, joka tässä kirkkaina, kimaltelevina aaltoina ja pieninä koskina juoksee kovan graniittikentän yli. "Nevada" on sisartaan, "Vernalia", kahta kertaa korkeampi ja molemmat kilpailevat keskenään kauneudellaan. Kesäiseen aikaan ei kummassakaan ole ylen runsaasti vettä, mutta siksi paljon on molemmissa, että ihastuksella niitä katselee. Yksinäinen majatalo on ihan putouksen juurella. Mahtava Glacierpoint katselee toisella puolella vedenhenkien vihaista temmellystä; toisella puolen kohoovat "Vapaudenlakin" ja "mr. Broderick'in" jyrkkäpiirteiset huiput taivasta kohden.
Paluumatkalla, asteltuamme sekä ihmisten että aasien kuljettavaksi määrättyä polkua, liittyi meihin kaksi pitkäsääristä ja ilosilmäistä meksikolaista nuorta herraa. He jättivät hevosensa oppaan, punakan, käheä-äänisen, kankeilla viiksillä koristetun ukon haltuun ja auttivat meitä alas kiipeämään. Yosemitessa arvelevat kaikki matkailijat olevansa samaa perhettä ja satunnaisesti toisiaan tapaavat ihmiset ryhtyvät heti vilkkaaseen, avomieliseen keskusteluun, neuvoja saadaan ja annetaan hevosista, oppaista, majataloista ja katsottavista paikoista, kerrotaan seikkailuja ja matkakaskuja. Niissä on tavallisesti "the honest John" (rehellinen John) päähenkilönä. John on pieni, takkuinen, tekopyhästi silmäilevä aasi, laajalle kuulu siitä kavalasta tavasta, jolla se heittää seljästään ratsastajansa.
Neljä tuntia kuljeskeltuamme, tulimme takaisin majataloon; liika väsymys ei estänyt meitä huomispäivää varten uusia matkasuunnitteluja luomasta. Olimme käyneet 8 englannin penikulmaa ja nousseet noin 1,500 jalkaa ylöspäin. Kaksi meistä, Missourista kotoisin olevia tasamaan tyttöjä kumpikin, olivat mielestään tehneet jättiläistöitä; majatalon isännän hymyilevät onnittelut he ottivat iloisina ja tyytyväisinä vastaan.
Toisena aamuna olimme jo varhain matkalla "the Glacierpointille", Yosemiten kuuluisimmalle kohdalle. Taivas oli pilvetön ja niin olivat meidän kevytmieliset matkailijasydämmemmekin. Ainoa huolenhattara oli niissä pelko eväs-ateriamme kohtalosta. Muutamat ratsain kulkevat naiset olivat ottaneet sen mukaansa ja luvanneet jättää sen Glacierpointille, mutta sieluissamme asui synkkä epäluulo sekä heidän rehellisyyttään että muistoansa vastaan. Ja ruoka on, niinkuin tiedetään, tärkeä asia matkailijan elämässä. Oli miten oli, matka oli kuitenkin hurmaava. Aamuauringon säteet tanssielivat laaksossa; ympärillämme kohoeli, goottilaisten kirkontornien näköisinä, siroina, hentopiirteisinä, keveinä vuoret Vartija, Kirkonhuippu ja Kolme veljestä. Tyyninä, muita mahtavampina seisoivat El Capitan laakson suulla ja Vartijakirkko etelässä. Joka askeleella aukesi eteemme uusia näköaloja, uutta, armasta ihanuutta ja kiitollinen ihastus kohotti rintaa kevyessä, väräjävässä aamuilmassa. Kirkkokallio oli niin hämmästyttävästi kirkon näköinen lukemattomine tornineen, että seisahtui kummastelemaan, oliko se yksin luonnon tekoa.
Polku, hiekkainen tie, joka kapeimmilta kohdiltaan oli 1 jalkaa, leveimmiltä 2 kyynärää leveä, vei ylöspäin huimaavia, käärmemäisiä mutkia myöten, kiertäen vuorta aivan kuin rihma sokuritoppua. Paikottain näimme kuusi kierrosta alapuolellamme. Oli niin kuuma, että olisi voinut paistaa porsaita hiekassa. Puita ei ollut; polun vieressä kasvoi vaan punarunkoista mansannitapensasta, joka ulottui olkapäidemme tasalle. Aarniometsien jättiläisiä, joista Yosemite on kuulu, kasvoi kyllä rinteillä, mutta ei niin likellä polkua, että olisimme niistä varjoa saaneet. Väsyneet jalkamme vaativat tuon tuostakin levähdystä ja jokaisen lorisevan lähteen luona joimme virkistystä vanhasta sardiinilaatikosta — Yosemiten yleisimmästä juoma-astiasta. Kerran heittäysimme ihan oikoseksemme keskelle tietä, menehtymäisillämme kun olimme, mutta läheisimmästä käänteestä kuuluva melu meidät kiskasi taas jalkeille. Hämmästynyt aasiparka siellä tuijotteli meihin, kauhu lempeissä kasvoissaan; ojennetuin kauloin kurkisteli ajajakin myttyjensä yli meitä.
Viisi tuntia kuljettuamme, pääsimme Lumitalon majataloon, Grlacierpointin huipulle, 7,200 jalkaa meren yläpuolelle. Mikä korvaus kärsimyksillemme! Päivänpaisteessa loistelivat vuortenhuiput ihanana seppeleenä; ikuinen lumi niiden ohimoita vilvotteli. Ja kuinka monta hurmaavaa eri vivahdusta noissa väreissä ympärillämme, tuolla kirkkaissa, vaaleanruskeissa vuorivirroissa, hopeavaahtoisissa putouksissa, tumman viheriöissä hongistoissa, vienosti vihertävissä hedelmäpuissa! Yosemitella on oma ihanuutensa. Yksinäinen, surumielinen ja satumainen, aivan kuin huokaus indiaanin autioista erämaista, keskellä sivistyksen puuhaavaa arkielämää. Kaikki, mitä Kalifornialla vielä on aarniometsäinsä runoudesta tallella, sen tapaat Yosemitessa. Keskellä raitaisiin vaatteisiin puettuja, nykyaikaisia matkailijoita, yli majatalon pehmeiden mattojen ja ranskalaisten ruokien, telefoonin ja sähkölennättimen välillä puhaltelee vielä tuulahdus siitä ajasta, jolloin puna-ihoinen kiiluvin silmin ja hengitystään pidättäen, äänettömänä hiipi joen rantaa pitkin vihollistansa vaanimaan; jolloin harmaa karhu möristen haki suojapaikkaa vuorten vinkaloissa ja kotka oli lorisevien purojen ainoana kalastajana...