Ensi kokouksessa valittu valiokunta oli ollut ahkerassa puuhassa koko viikon. Oli ehdotettu kansainvälistä naisyhdistystä, joka liittäisi yhteen ja järjestäisi kokonaisuudeksi kaikki ja kaikenlaiset nais-yhdistykset. Valiokunta oli suunnitellut sen säännöt ja ohjelman ja ehdottanut sen presidentiksi mrs Millicent Garrett Fawcettia Lontoosta. "Sellainen yhtyminen", sanoi valiokunta lausunnossaan, "auttaisi naisia välttämään oman työnsä ihailemisen vaaraa, sillä he saisivat täten vertaamistilaisuuksia, he näkisivät, mitä naiset muissa maissa ovat tehneet ja huomaisivat aina jonkun oppimista tarjoovan alan."
Sanomalehdet olivat ylipäänsä ystävällisellä tuulella. Toisinaan tarttui sanomalehtiherroihin kuitenkin polttava ivakuume. Niin kuvasi esim. muuan lehti surkeilla valitusvirsillä sitä hamevaltaa, joka Riggs Housessa vallitsi. Kaikki miehet muka hiipivät nurkkia pitkin. Saappaidenkiillottaja oli lähtenyt tiehensä, viinikauppias mennyt hirteen ja ravintolan nostolaitosta hoitava poika mietti keinoa, miten helpoimmalla ja hauskimmalla tavalla pääsisi pois täältä murheen laaksosta, — "sillä" — niin kuului tuo marttyyri sanoneen — "olkoot nämä naiset, jos ovatkin, maailman viisainta vaimoväkeä, ei niissä siltä ole yhden yhtäkään, joka olisi mies löytämään tien omaan huoneeseensa."
"Valkea talo", presidentin asunto, avasi salinsa edustajille; ajanmerkki sekin, niin vähä kuin Grover Clevelandin ja nais-asian välillä muuten lieneekin yhtymiskohtia. Kaksi upporikasta senaattoria, Palmer ja Stanford, piti kumpikin iltaman edustajille. Senaatin äänestysoikeus-valiokuntakin vastaanotti heidät sekä muutamia etevimpiä muista kokouksen naisista. Mainioita puheita pitivät siinä tilaisuudessa rouvat Stanton, Scatcherd, Blake ja Ormiston Chant; viimeksimainittu sai vakavat senaattorit kyyneleitä vuodattamaan. Hänen loistava puhekykynsä hurmasi nuoret ja vanhat, oppineet ja oppimattomat.
"Riggs Housen" omistajat mr ja mrs Spofford olivat kokouksen toimeenpanijoille erittäin ystävälliset: koko laitoksensa he antoivat naiskokouksen käytettäväksi, samalla myöntäen tuntuvan hinnan-alennuksen. Kaksi viikkoa oli ruokasali koristettu kaikkien maiden lipuilla. Juhlamieli vallitsi joka sopessa. Ei kukaan mahtanut katua tuloansa, oli matka ollut kuinka pitkä tahansa. Itse kokous jo sinänsä oli mukanaolijalle vahvistusjuoma, se lisäsi hänessä uskoa kalliin nais-asian järkähtämättömään oikeuteen ja totuuteen. Kaivaten erosivat Euroopan edustajat uusista ystävistään, juhla-ilosta ja nyt jo kevätkoreudessaan loistelevasta Washingtonista, jatkaakseen kukin kulmallaan huomioitaan Uudessa Maailmassa.
[Orjuuden ajoilta.]
Ameriikan pohjois- ja etelävaltioiden välisen sodan loputtua lakkasi myös "abolitsionistien"[15] puolue olemasta. Mutta vielä nykyäänkin on vanhempien ihmisten joukossa miehiä ja naisia, jotka ihastuksella muistelevat niitä aikoja, jolloin karanneita orjia ruokittiin ja vaatetettiin heidän kodissaan ja heidän nimeensä liitettiin ivaten lisänimi "abolitsionisti."
Niinkuin elämässä totutaan moneen muuhunkin asiaan, niin oli Ameriikassa totuttu orjuuteen ja tottumus esti huomaamasta sen julmuutta ja luonnottomuutta. Moni, jonka vääryys ja sorto muualla olisi saanut vimmastumaan, katseli orjuutta omassa maassaan välinpitämättömänä tai suvaitsi sitä auttamattomana asiana. Jumaliset vetosivat raamattuun. "Salliihan raamattu orjuuden". Käytännölliset selittivät, että teollisuus ja maanviljelys etelävaltioissa kerrassaan menettäisivät merkityksensä, jos kiellettäisiin orjia pitämästä. Ilman-ala oli, muka, liian rasittava valkoisille, ja jos mustille, jotka osittain kuumuuden takia, osittain piintyneestä laiskuudesta tekivät työtä hitaasti, jos heille maksettaisiin palkat samojen perus-aatteiden mukaan kuin valkoisille työntekijöille, joutuisivat maan-omistajat häviöön.
Neekerejä tuskin pidettiin ihmisinä. Heitä varten oli kirkossa eri penkit ja herran-ehtoollista heille annettiin eri alttarilta tai eri päivinä kuin muille. Rautateillä heidän täytyi ajaa eläinvaunuissa. Vielä vuonna 1844 sai Pohjois-Karoliinan valtiossa se, joka antoi orjalle kirjan tai sitomuksen tai opetti häntä kirjoittamaan lain mukaan rangaistukseksi 39 paria vitsoja, jos hän oli vapaa neekeri, jos rikoksellinen oli valkea, pääsi hän 200 dollarin sakolla. "Sillä", sanotaan mainitussa laissa, "se, joka opettaa orjia lukemaan tai kirjoittamaan, tekee heidät tyytymättömiksi heidän kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan". Arvossa pidetyt papit ja piispat julkasivat saarnoja "sellaisia koteja varten, joissa pidettiin orjia" ja saarnoissaan he, raamattuun vedoten, kehottivat orjia alammaisuuteen ja nöyrään kärsivällisyyteen. "Ei kukaan kristitty", sanotaan yhdessä sellaisessa saarnassa, "uskaltane väittää, että orjuus ei ole Jumalalle otollinen laitos". Eräässä toisessa sanotaan orjalle: "joko sinä kärsit syyllisenä tai syyttömästi rangaistustasi. Jos olet syyllinen, niin on ankarinkin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin olet joko tehnyt jonkun muun synnin, josta Jumala nyt sinua rankaisee, tai pitää Herra kärsimyksesi täällä maan päällä sinulle tarpeellisina. Etkö olisi Hänelle kiitollinen, Hän kun antaa sinun kärsiä rangaistuksesi täällä alhaalla, jotta sitte kuoleman jälkeen voisit astua Hänen valtakuntaansa."[16]
Paenneitten orjien lymyttäminen ja auttaminen oli niin suuren sakon uhalla kielletty, että muutamilta toisinaan meni koko omaisuus sen suorittamiseen. Moni varakas perhe joutui mierontielle, kun sääli ei sallinut pakenevan orjaparan ilmaisemista. Georg Washingtonkin oli niin aikansa katsantotavan vallassa, että hän säälimättömän ankarasti ajoi takaa Virginiasta Kanadaan asti erästä karannutta naisorjaansa ja sen lasta.