»Kas niin», sanoi Swart, »nyt se on tehty: Tuolla menee Maks vuoreen paholaisen kanssa; nyt alkaa luotien valaminen.»
»Ei, naapuri», sanoi Witt, »minä en enää kauempaa tahdo olla täällä, minä pelkään. Kuules, kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö räpistelee siipiään! Kuule, kuinka salamat sähisevät,—ja nyt! Nyt on taasen pimeä yö! Kuuletko, kuinka kaikki hornanhenget nauravat ja kirkuvat! Oikein jyminä käy. Ja katsos, nyt alkaa se hurja metsästys! Ei naapuri—tule! Lempo täällä viipyköön! Kuules, nyt huutaa hän *seitsemän*.»
»Pitäkää kiinni, nyt saamme hypätä!» huusi Kalle samassa.
Tuskin oli hän saanut nämä sanat suustaan, kun vahtimestari tuli hänen luokseen, tarttui kohteliaasti hänen käsivarteensa ja talutti hänet ulos.
»Kas tämäpä on kaunista», sanoi Swart. »Sinun tyhmä poikasi rupee kiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin.—Tyynnyhän nyt toki, naapuri!»
Esirippu laskeutui taas.
* * * * *
Swart lohdutteli Wittiä.
»Älähän nyt toki, naapuri, sanon!—luulenpa melkein, että sinä itket!»
»En», sanoi Witt, »en minä itke! Minä olen palvellut herttuaani ja ollut liikkeellä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin metsästyksen kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä. Peikkoja minä aina olen pelännyt.»