Vihdoin hän tuli järkiinsä ja toipui hieman.
Esirippu nousi jälleen, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja hänen sielunsa iankaikkisen autuuden puolesta.
Sanomattoman ihanaa on, kun ihminen, joka rakastaa meitä enemmän kuin mitään muuta maan päällä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja rukoilee meidän puolestamme, kun olemme joutuneet väärälle tielle.
»Katsos», sanoi Swart, »tuossa se pieni tyttö taas on, ja miten kiire hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin kuin rotta ristiäisissä. No, tämäpä vasta on hauskaa nähdä. Mutta kuulehan kummia! Nyt ne laulavat meidän puolen laulua hääseppeleestä:
Hääseppeleen me kiedomme silkillä sinisellä!
Kuinkahan ihmeellä se laulu on tullut tänne Berliniin?»
»No, naapuri», sanoi Witt, »onhan joku saattanut kuulla sitä laulua meillä laulettavan ja mielistyä siihen niin, että on opetellut sen ulkoa. Mutta eivätpä ne täällä kuitenkaan osaa sitä oikein laulaa; Fiia Schult laulaa sen paljoa paremmin. Hän rallattelikin sitä lakkaamatta, kunnes suutuin ja ajoin hänet tiehensä talostani.»
»Kas, kas nyt!» sanoi Swart. »Nyt siitä joku tulee, sanoi Bolsenthal tullessaan tupaan. Siinä on kuningas koko seurueensa kanssa; vanha metsänvartijakin on mukana.—Se on sentään kaunis laulu, ja kuules, kuinka he osaavat soittaa torvea, aivan kuuluu kuin olisi Ivenackin kreivi metsästämässä. Niin, naapuri, kyllä täytyy tunnustaa, että he osaavat käyttää suutaan ja laulaa niin että kuuluu!»
»Katsos vanhaa metsänvartijaa!» sanoi Witt, »nyt panee hän torven huulilleen, nyt puhaltaa hän,—katsos, kuinka kaikki kerääntyvät koolle—ja Maks seisoo tuossa kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän koelaukauksen!»
»Eihän hän vaan mahtane olla niin hullu, että ampuu», sanoi Swart, »hänellähän on paholaisen luodit pyssyssään.—Ei voi koskaan tietää, minne semmoiset lentävät.»