Juna vihelsi.
Ukko Witt pisti päänsä ulos akkunasta ja heilutti hattuaan.
»Frits Swart», huusi hän, »Frits, kuule … sana vain! Sano toki isällesi että hänen täyt….»
Juna kiisi eteenpäin ja Witt oli nyt matkalla Belgiaan.
Frits ei kuullut, mitä ukko huusi; hän ajatteli vain pastorin Henrikin sanoja, että he kyllä tulisivat takaisin Berliniin joutumatta koskaan Belgiaan.
Ukko Witt istui vaunussa syvästi murheellisena.
»Lukkari sanoi, että hauskaa on sentään matkustella!» sanoi hän. »Soisinpa, että hän nyt olisi kynsissäni. Ja Swart, minun vanha naapurini, vakuutti minulle samaa, niin että minä vanha pöllö menin ansaan ja uskoin heidän sanansa tosiksi.—Tässä voi ihminen aivan menehtyä!»
Wittin pää painui alas rinnalle, ja hän muistutti nyt suuresti vanhaa, sateessa kastunutta kanaa.
»Hyvät ihmiset, mitä minun on tehtävä?»
Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja meni erään kirjavakauluksisen miehen luo, joka seisoi lähellä.