Tieto Kallen ja Fritsin lähdöstä matkalle maanviljelysopintoja harjoittamaan oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä vanhat että nuoret olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat olivat kiivenneet pitäjänvoudin häkkiaidalle ja muutamat lähellä olevalle pellon aidalle.
»Kaikki on järjestyksessä!» huusi nyt Swartin Juhani-renki, ja niin sitä sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, joiden kuvaamisella en kuitenkaan tahdo kuluttaa aikaa senvuoksi, etten mielelläni halua kertoa sellaista, mikä on surullista. Molemmat eukot itkivät hyvästellessään poikiaan, pahemmin kuitenkin Swartin emäntä. Hän itki kuin piiskattu. Ukko Swart lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi.
»Noh, noh», sanoi hän, pyyhkien hänen silmiään esiliinalla. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä esiliinaan oli tullut padoista paljon nokea, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta tämä kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin vankkureihin.
Etuistuimella istuivat Kalle, Frits ja Juhani—jonka tuli ajaa vankkurit takaisin kotiin—ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat takaistuimella. Ja koska ukko Wittkin oli sangen »ruumiikas», niin ei siinä enää ollut sijaa muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua vankkurien perälle matka-arkun kannelle eväitä vartioimaan.
»Olemmeko nyt valmiit?» sanoi Swart, katsahtaen oliko kaikki järjestyksessä. Ja kaikki oli järjestyksessä. »No, anna soida sitten, Juhani! Ja te, lukkari, pitäkää kieli suorana suussa!»
Heisaa! Aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain haukkuessa Swartin pihasta ulos avaraan maailmaan.
»Hei, seisahuttakaa», huusi ukko Wunderlich pitäjänvoudin häkkiaidalta, »pyörä lähtee irti!»
»Älkää vain hukatko lukkaria!» huusi pitäjänvoudin Frits pellonaidalta.
Ja pitäjänvouti itse huusi:
»Hyvästi, hyvästi! Sanokaa terveisiä paaville!»